keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Kaikki rikki!

Pesukone

Pesukoneesta se alkoi. Eräänä lokakuisena päivänä lähti sokka irti. Koneen rumpu alkoi ensin pyöriä hurjaa vauhtia ja sitten kuului pamaus. Onneksi oltiin linkoamisohjelmassa, joten sain pyykin ulos liiankin lingottuna. Liekö ollut pamaus vai mikä, mutta rumpu oli mennyt jotenkin sijoiltaan. Sitä pystyi manuaalisesti pyörittämään kuin hyrrää. Kone oli sen verran vanha, etten edes alkanut haaveilla vanhan korjaamisesta. Alkoi uuden hankkiminen.

Se oli oma prosessinsa. Tarvittiin kokonaista viisi miestä, joista yksi kävi kahdesti, ennen kuin Studiossa oli uusi kone. Viisi miestä kolmen viikon sisällä, vaikka vain käymän tiellä, oli sekä Nutturalle että Runotytölle aivan liikaa, joskin täysin eri syistä. Pystyin kuitenkin pitämään joukkoni kurissa. Ei näkynyt kaulinta eikä ylimääräisiä räpytyksiä.

Syy tähän miesinvaasioon oli minussa tai oikeastaan maailman monimutkaistumisessa. Aikoinaan muutin tänne suurin piirtein sairaalasta liikuntakyvyttömäksi leikattuna, joten katsoin leväperäisesti läpi sormien edellisen asukkaan jättämiä jälkiä pesukoneen paikalla. Nyt oli oiva tilaisuus karistaa levät perästään hommaamalla vanha kone pois ja siivoamalla kunnolla pesukoneen paikan seinät ja lattia. Ajatustaso oli helppo. Toteutustaso vaikea. Olisin saanut uuden koneen asennuksen ja vanhan koneen poisviennin samaan hengenvetoon, mutta eihän ne asentajat olisi siivonneet tai alkaneet putsausta odottelemaan. Soitin johonkin, että tuletteko hakemaan ajatuksella, että olisi muutaman päivän tauko, ennen kuin uusi tulisi. Johonkin lupasi tulla ja hakea, mutta ei suostunut irrottamaan seinästä. Soitto taloyhtiön huoltoon, joka omalla rahalla maksaviakin avittaa. Ensimmäinen mies saapui. Irrotus kesti max 5 min ja siihen sisältyivät päiväät ja näkemiit.  

Seuraavaksi tuli kaksi miestä. Veivät koneen pois. Sitten olikin vuorossa siivous. Lopulta tulivat uuden koneen asentajat. Studiossa komeili nyt uuden karhea kone. Mutta se ei käynnistynyt ja kauhistus siinä oli hipaisukytkimiä. Sieluni silmillä näin kuinka koko operaatio tehdään ensin päinvastoin ja sen jälkeen uudestaan. Itku kurkussa soitin Lapsukaiselleni, että nyt en kestä. Lapsukaiseni on harvinaisen viisas. Hän keksi, että jospa se pamaus ei tullutkaan entisestä pesukoneesta vaan töpselistä. Haalasin epävimman toivolla eteisen maadotetusta pistokkeesta maadotetun jatkojohdon kylppäriin. Hipaisukytkimen paneeliin syttyi valo. Päästäkseni jatkojohdoista eroon ensimmäinen mies tuli toisen kerran korjaamaan. En tiedä kuinka kauan kesti, kun en ollut kotona.

Töpseli oli ottanut itseensä. Nyt kaikki toimii ja hipaisupaneliinkin olen melkein tottunut.

Ferrari

Minä en ole pitänyt tapanani käydä flunssapiikillä. Luotan laitoslapsuuteen. Paitsi poikkeustapauksissa. Tämä vuosi on ensimmäinen poikkeus sitten sikapiikin. Ferraroin rokotushuoneeseen. Käytin Ferrarin selkänojan ja istuimen tilttiä, että saatiin takki pois, hiha ylös ja ei kun toimeksi. Ehkä ammattitaitoisin pistäjä ikinä. Hän otti olkavarrestani nk. läskiotteen ja pisti, eikä tuntunut miltään. Mutta seuraavaksi tuntui korkojen kera.Ferrarin tiltti meni tilttiin! Sekä istuin, että selkäoja jäivät asentoon rokotus. Onni tässä onnettomuudessa oli, että en ollut laskenut istuinta ääriasentoon, sillä siinä ei pyörät mahtuisi tippaakaan pyörimään. Poistuin huoneesta yhtä aikaa etu- ja takakenossa, mikä on sinänsä aika erikoinen jo ajatuksena, saati livenä. Ferrarinkorjaajajumalat olivat kuitenkin suosiollisia. Tavanmukaisen riidan ja rähäkän, joka tietenkin oli vain ja ainoastaan minun syyni, sain menopelin alleni jo seuraavalle päivälle. Siitä iso hali.

Syyttömyydestäni en kerro muuta kuin että edellisen vuosikorjauksen yhteydessä ei voitu tehdä minulle keppitelinettä, vaan siihen piti varata uusi aika ja Kela kyyti. Tällä kertaa vuosihuolto tehtiin tiltin korjaamisen yhteydessä. Kela kyydein. Huolto, johon Ferrari olisi haettu ja tuotu, ilman Kela kyytiä, olisi ollut puolentoista viikon päästä. Teamsilla voi työskennellä manuaalistakin käsin. Tarjouduin siis odottamaan. Sain vastauksen, että silloin siinä olisi riski, että tehtäisiin vaan se huolto, eikä korjattaisi lainkaan. Minä ajattelin näin, itsekseni nimittäin, että mahtuuhan maailmahan noita…ja tilasin kyydit. 

Puhelimet ja läppäri 

Työpuhelin simahti maanantaina. Omaan puhelimeen ei ole pitkilleen tullut kilkutusta, eikä ikoniin numeroa, jos tulee whatsappi. Tämä on kiusallista ja aiheuttaa heikkoluisen läheisille sydämentykytystä. Uusi puhelin odottaa kirjahyllyssä aikaa Digigurulle. 

Läppäri ei kirjoita iso T-kirjainta kuin capslokin kautta. Pieniä t -kirjaimia ei ensin tule ollenkaan ja sitten niitä tulee tuplat tai triplat. Myös @-merkki on takuisten takana eli ei kirjoitu helpolla. Ikävää ja kiusallista kun on ennestäänkin lukivikainen. Näiden vikojen kanssa vielä sinnittelen sillä rahat ovat nyt pesukoneessa ja osamaksuisesti puhelimessa.

Muuta

Runotyttö haluaa ilmeisesti diskoon, mutta ei uskalla kertoa asiaa suoraan. Eilen illalla meille tuli disko vessaan. Toisaalta voi se olla tonttukin, jonka mielestä täällä on liian tylsää. Siitä voi kyllä kiittää Nutturaa ja minuakin jossain määrin. Mutta pääasia, että pää pysyisi kasassa eikä korona söisi tai luut hajoilisi. Siinäpä Meikämummen joululahjalista.

Hyvää adventtia kaikille.

 

Kuvassa on amaryllis ja nalle. Nallen takana on yksi laatikkoinen piian peili. Laatikon päällä istuu tonttu, jonka vieressä led-kynttilälyhty.

perjantai 20. marraskuuta 2020

Ajatuksia palveluasumisesta

Face- seinälläni on menossa kiintoisa keskustelu palveluasumisesta, Validian ollessa keskiössä. Moitteille on sijansa, sitä ei voi kieltää, mutta puolustuksellakin on paikkansa

Invalidiliitto alkoi rakentaa palvelutaloketjua aikana, jolloin paljon apua tarvitsevien kohtalo oli olla joko kotona, niin kauan kuin omaiset jaksoivat, tai sitten vanhainkodissa. Kävin erityiskoulua vuodet 1970 - 1977. Alkuvuosina kevätjuhlat olivat raskaita, kun koulunsa päättäneissä oli heitä, joiden oli pakko siirtyä vanhainkotiin. Kauhu ja itku olivat juhlissa konkreettisesti läsnä. Muistan kuinka osalla pelon aamukamman harvenemisen saattoi huomata jo joulujuhlassa. Keväällä 1977 aukesi Invalidiliiton 60 paikkainen Korso, jonne hyvä ystäväni koulun loputtua pääsi. Ilman Korsoa hän olisi ollut vanhainkotikamaa. Meidän luokan kevätjuhlat olivat itkun sijasta toivorikkaat! Minusta tuli samalla ”salapalvelutalolainen". Luuhasin siellä aika paljon, välillä viikonkin yhteen menoon. Itseasiassa polttarinikin vietettiin siellä. Olin niin tottunut avustamaan ystävääni, että henkilökunta taisi olla pelkästään iloinen majailustani. Lisäksi asuin 2005 Käpylän talossa yhden syksyn, kun homessani oli mittavasti hometta. Uskallan siis väittää, että jotain tästä asiasta tiedän. 

70-luvulla  kaikista asukkaista kunnat maksoivat saman palvelumaksun. Sitten se porrastui vamman mukaan. Käytännössä tämä johti siihen, että talossa alkoi asua yhä enemmän ja enemmän paljon apua tarvitsevia. 2000 luvun ekalla vuosikymmenellä työtehtäviini kuului pitää silloin tällöin luentoja henkilökunnalle. Mieleeni on jäänyt erään maakunnan työntekijä. Hän oli ollut työssä ko. talossa sen perustamisesta saakka. Työntekijä kertoi, että alussa vain muutamaa piti syöttää, mutta nyt harva enää syö itsenäisesti. Ilman muuta asia vaikuttaa avustamisen odotusaikoihin! 

Vuonna 2005 Käpylässä asumisesta jäi minulle hyvät muistot. Siellä oli vielä paljon jäljellä ”vanhaa meininkiä”. Yksineläjänä minusta oli suloista, kun töistä tullessa porukat kyselivät, miten työpäivä meni. Saatoin joka päivä käydä yhteisessä olkkarissa lukemassa Hesarin. Juttuseuraa oli aina tarjolla. Meininkiin kuului, kuten 70 luvulla, että seura oli siellä olohuoneessa ja oma koti oli oma koti. En muista kenenkään kertaakaan käyneen asunnossani. Samana syksynä Herra koira tuli elämääni. Hän rakasti kylpeä asukkaiden huomiossa. Osoitti jopa mieltään, kun muutin takaisin vanhaan kotiini. 

Minusta palveluasumisessa on nykyään kaksi vakavaa ongelmaa sekä yksi vammaisten ihmisten itsensä aiheuttama. Eka on, että niissä on liian vähän henkilökuntaa suhteessa miten paljon apua porukat tarvitsevat. Toisekseen pelkästään paljon apua tarvitsevien yhteisasuminen köyhdyttää talon sisäistä äksöniä. Niihinhän ei enää oikein pääse eikä edes halua mennä asumaan henkilöt, jotka tarvitsevat ensisijaisesti esteettömyyttä ja jeesiä, kuten alussa oli. Kolmas ongelma on tämä haluttomuus. Minusta on surullista, että nuori aktivistipolvi viljelee ”laitokset on luusereille”-mentaliteettia. Palveluasumisyksiköt on myös laitoksiksi leimattu (ei tosin täysin ilman syytä) ja sekin vaikuttaa ilmapiiriin ja sitä kautta yksiköitten kehittämiseen. Kaikesta huolimatta on hyvä muistaa, että palvelutaloketjun syntyminen oli aikansa sankariteko. Nyt pitäisi miettiä miten sen voisi uusia? Säilömö ei ole vastaus. Ihmisten yksinäisyyden helpottaminen voisi olla. 

 


                                          Kuvassa on nokkamuki

 

tiistai 1. syyskuuta 2020

Nuttura ja minä ynnä turvapuhelin

Minulla on ollut turvapuhelin syksystä 2002. Näinä päivinä yhteistä matkaa tulee kuluneeksi 18 vuotta. Tarpeen se on ollut, vaikka harvakseltaan olen tarvinnut. Turvapuhelin antaa kuitenkin rauhaa sekä minulle että läheisille. Ihmisuhteeni pysyvät sen ansioista paremmin jengoillaan, eivätkä lipsahda avun, saati hoivan puolelle. 

Täysin ongelmaton turvapuhelintaival ei kuitenkaan ole ollut. Esimerkiksi työssäkäyvänä vammaisena ihmisenä en ole oikein taipunut muistisairaan mummon genreen. Tulevaisuudessa sen asian kanssa ei pitäisi olla hankaluuksia. Mummehan minä jo olenkin. Suurin vika on ollut siinä, että palveluntarjoaja on minut myynyt, etukäteen mitään varoittamatta, firmalta toiselle. Ensimmäisen kanssa tehdyssä sopparissa lukee, että tarvitsen vain ambulanssipalvelua. Kolmannen palveluntarjoajan kanssa kävi niin, että ambulanssin sijaan kotiini saapasteli joku lähihoitaja soittamaan sitä ambulanssia. Sairaalasta ja hätäleikkauksesta palattuani otin yhteyden palveluntarjoajaan. Sillä kertaa asiat oikenivat, kun näytin alkuperäistä sopparia ja kylmän viileästi totesin, että minä olen tehnyt ambulanssitasoisen sopimuksen ja se teidän on minulle tarjottava, vaikka sitä ei teidän valikoimassa enää olisikaan. Kummasti oli! 

Tämän vuoden helmikuussa minut myytiin 4. kerran. Luin asiasta lehdestä. Mielessä kävi, että varmaan pitää taas käydä ambulanssitaisto, mutta päätin siirtää sen johonkin myöhempään ajankohtaan. Enpä silloin tiennyt, että joutuisin the turvapuhelin taisteluun, josta ei edunvalvontaakaan tulisi puuttumaan! 

Kesällä nimittäin huomasin, että laskut ovat maksamatta helmi-toukokuulta. Minulla on sähköinen lasku. Ensin koitin selvittää asiaani s-postilla. Vastukseksi tuli PITKÄ englanninkielinen vuodatus ja vakuutus, että teille vastataan 3 arkipäivän sisällä. Ikinä ei vastattu. Lopulta soitin. Puhelussa sain huolehtivaisella äänellä sanotun lauseen: Rouva-kulta kun teillä on edunvalvoja, joka huolehtii teidän laskuistanne. Muistisairasmummogenre siis ruletti taas kerran. (Mitä sen jälkeen tulin sanoneeksi, kuulosti kyllä siltä, että en ole lähimainkaan täyspäinen ja todellakin tarvitsen holhoustointa, ei sen puoleen. Anteeksi!). 

Taistojen tietä käytyäni sekä ”edunvalvojani” että turvapuhelinyhtiön kanssa, kävi lopulta ilmi, että minun laskujani oli maksettu jonkun henkilön, jolla on edunvalvoja, tililtä. Menetin luottamukseni. Mitä, jos teen hälytyksen, niin tuleeko turva minun luokseni vai sen, jonka tilitä ne minun laskunikin maksettiin? Käynnistin neuvottelut kotikaupungin kanssa. Täytin ehdot. Ambulanssipalvelut kuuluvat valikoimaan ihan ilman tappelua. Huomenna tulevat. Olivat vielä tosi kivoja. Kiitos taas Kotikaupunki. Ilman sen tukea en jaksaisi harvinaisen vammani kanssa.

Viimeisin sotku tämän yksityisen kanssa on ollut tällä viikolla. Peruin sopparin 18.8. (siitä on jälki puhelimessa sekä Lapsukaiselle viestinä laitettu tieto) Samalla sovittiin, että hakevat vermeensä pois eilen 31.8. EIVÄT HAKENEET! Syy oli kuulemma minun, koska olin perunut asiakassuhteen vasta eilen. Nutturan kanssa ei ole leikkimistä. Tulivat kuitenkin tänään tavaransa hakemaan. Tarvitsen avaimen huomiseksi Kotikaupungin turvapuhelinpalvelulle. (Nutturan ääni on tosi pelottava, kun se tosissaan suuttuu...itseänikin pelottaa. Ei muuten räyhätty yhtään)

Helmi-toukokuun laskut ovat edelleen epäselvässä tilassa. Joku Herra Päällikkö on minulle kyllä soittanut.  Puhelimessa hän totesi, ettei minun tarvitse laskuista välittää, KOSKA NE ON MAKSETTU. Sanomiseni, että ne oli maksettu ihan vieraan ihmisen tililtä, ei aiheuttanut hänessä mitään vastakaikua. (Muistisairasmummogenre rulettaa?) Hän vain intti, että tiedostojemme mukaan laskut on maksettu. Seuraavaksi siirtoni on, että soitan sinne taas. Nyt kun asiakassuhde on päättynyt, pyydän kirjallisena todistuksen, että kaikki laskut on maksettu. (Ehkä ne heräävät) 

Myöskään tämän edunvalvottavan julkinen edunvalvoja ei ole eväänsä heilauttanut, vaikka olen monituista kertaa sinne soittanut ja laittanut s-postia. Onneksi minulla ei ole julkista edunvalvojaa. Nuttura tuossa vähän motkottaa, että pitäisikö meidän vielä olla huolissaan siitä edunvalvottavasta. Hyvä kysymys. Entisenä sosiaalineuvojana Nuttura on tämän kesän aikana tehnyt ihan listan ja kädestä pitäen neuvonut miten tämän henkilön etuja tässä turvapuhelinasiassa pitäisi ajaa. Olemme jopa kirjoittaneet ja kertoneet kriteerit, millä tämä toinenkin voisi päästä kotikaupungin turvapalveluiden piiriin ja lämpimästi suositelleet, että hänkin vaihtaisi palveluntarjoajaa. Niin, tai mistä me varmaksi edes tiedetään, onko hänellä ylipäätään ollut turvapuhelinta vai onko hän vain meidän palvelut maksanut?

PS: Ihme kyllä. Palautettu avain oli minun, vaikka olin jo asennoitunut, että se on hänen, kenen tililtä minun laskuni on helmi-toukokuussa maksettu. Toisena uhkakuvana, että yhtiö on avaimen tyyten kadottanut. Mutta ei ollut. Kiitos siitä?

 

Kuvassa on lehmä, koska minusta tuntuu, että meitä on tämän prosessin aikana nautoina pidetty.