YKSINÄINEN RAHAPUU

Nuttura ja minä emme ole viher- emmekä jauhopeukaloita, Runotytöstä puhumattakaan. Osaamme tehdä muutamaa ruokalajia ja kun meillä käy varsin harvoin vieraita, olemme kohtuullisen kokin maineessa. Jokunen kakkukin tulee tehtyä silloin sun tällöin.  - Ainakin niitä mieluummin syö kuin selkäänsä ottaa, tuumaa Nuttura.  Mutta viherkasvit, ne eivät ole meidän heiniämme.

Nuttura on jostain lukenut, kuinka ensin pitää pitää viherkasvi hengissä vuoden, sitten kissa tai koira kaksi vuotta ja vasta sitten voi ajatella parisuhdetta, joten Runis kyllä epäilee viherkuolemien johtuvat siitä. Nutturahan on tunnetusti Liikenneturvaakin parempi tulevien tilanteiden ennakoija. Minä puolestani ajattelen niin, että meissä jyllää joku perkele-hormoniksi kutsumani bioenergia, joka ei tule toimeen teknisten vempeleiden kanssa, mutta Nutturan negis riittää surmaamaan myös viherkasvit. Tiedä häntä, mutta nyt olemme uuden edessä!

Tässä päivänä muutamana ferraroin fysioterapiaan, mutta tavalliselle reitilleni olikin eksynyt joku likakaivoon katsoja. Kaupungin puhtaanapitolaitoksen työntekijä oli irrottanut viemärin kannen ja sen tehdäkseen asettunut tieni tukkeeksi. Kurvasin opiskelijatalon pihan kautta…

...ja siinä se makasi maassa. Yksinäinen pistokas. Se ihan kuin anoi minua: - Oi pelasta!

Onneksi ferrarissa on tiltti-toiminto, jonka avulla pystyin kumartumaan ja poimimaan kasvin maasta. Saavuin fysioterapiaan kuin mikäkin vapauden patsas. Tosin soihdun sijasta kädessäni sojotti tämä pistokas. Fyssari kietoi sen varovasti kosteaan papruun ja muovipussiin. Reilun tunnin päästä saavuin kotiin ja tuikkasin oksan vesilasiin. Jos se vaikka kasvattaisi juuret? – ja voitteko kuvitella, niin se teki! Oikein täpäkät vielä.

Tässä kohtaa meidän oli pakko alkaa miettiä erästä logoterapian perusopetuksista: – Mitä elämä kysyy? Kysymykseen liittyy eräs piirre: Elämällä on taipumus aika ajoin kysäistä samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen siinä toivossa, että asianomainen, tai tässä tapauksessa - omaiset, ottaisivat onkeensa ja alkaisivat toimia tai ajatella toisella tapaa.

Multaa ja ruukkua emme kuitenkaan saaneet ostetuksi. Elämäpä kysyi uudelleen. Juuriston lisäksi kasvi alkoi kasvaa sekä pituutta, että levyttä. Ei se ollutkaan enää piskuinen pistokas vaan kerrassaan isompi ja vantterampi. Reipas naapurimme, joka tulee hätiin, kun nämä tietotekniset vimpaimet alkavat tilttimään, väitti pistokasta rahapuuksi. Lopullinen istutuspäätös syntyi, kun hän tarjoutui ottamaan omiin viljelmiinsä istutuksesta ylijääneet mullat. Tänään sitten haimme avustajan keralla multaa ja ystävällinen kukkakauppias antoi muovisen istutusruukun kaupan päälle. Rahapuu on nyt ruukutettu.
- Raha tulee rahan luo, ruukasi MummiJ. sanoa.

     Nuttura on kovasti innostunut haaveittemme mummokommuunista. Näin olleen, saattaapi jopa olla, että hän suorastaan lepertelee puulle, kun ollaan Runiksen kanssa jossain kulttuuririennossa? Suorastaan tätä epäilen, mutta ei tieenkään meidän muiden nähden.

Nähtäväksi myös jää, jaksaako rahapuu juurtua ruukkuunsa ja vieläpä tuoda Studioon vaurautta? Kaikkemme olemme nyt tehneet. Jospa se saisikin jonain päivänä muuttaa kanssamme sinne mummokommuuniin?  Jos kasvi elää ja kukoistaa, on se minulle muistutus toisesta logoterapian opista. Elämään kuuluu kiitollisuus ja sen lahjaluonteen ymmärtäminen. Vammaiselle ihmiselle kiitollisuus ei ole helppo asia, koska meiltä vaaditaan kiitollisuutta sellaisistakin asioista, jotka valtavirralle vaadittuna aiheuttaisivat mellakan. Jos kommuuniin asti päästään, tulee Nuttura nostamaan mellakan siitä, kun olen luvannut, että kiltit vaarikin voivat tulla sinne asumaan.  Mutta sitä en ole vielä Nutturalle, saati Runikselle kertonut. He kun ovat mitä ovat. Ihastuvat ja vihastuvat nollasta sataan mikrominuutissa.

Jäämme kiinnostuneena seuraamaan rahapuun vaiheita ja samalla toivotamme kaikille värikylläistä ja lämmintä syksyä!