”Murheesi suista,
ilmasta puista,
soi riemulaulu, tuoksuu jo maa!”
Isä rallatteli tuota täysillä ja täysin väärällä
sävelellä kyllästymiseen saakka, kun oltiin lapsia. Nyt juuri maa ei tippaakaan
tuoksu muulta kuin lumelta ja kylmältä tai korkeintaan sinne tänne hautautuneilta
koirien tuhdimmilta uutisilta.
Huomaan, että viime kuukausina olen alkanut murehtia. Syitä kyllä
riittää. Esimerkiksi SOTE. Siinä sen kun soudetaan ja huovataan. Ei taida tulla
lasta eikä edes sitä koirien tuhdimpaa uutista. Tosin pelkona on, että
lopputulos on suorastaan lehmänläjä.
Mediamurheiden rinnalla kulkee tietenkin kaikki arjen isot
ja pienet murheet. Niiden hallitsemiseen on kuitenkin keinoja. Yksi on
järjestää murehtimissessioista. Esimerkiksi kerran viikossa vaikka 30 tai 45
minuuttia kerrallaan. Jos tai kun session ulkopuolella tulee murhe, niin sille
pitää sanoa: - En ajattele tätä nyt, ajattelen asiaa seuraavalla murehtimissessiolla.
Kun aika on, murheilee sydämensä kyllyydestä. Sessiota saa siirtää seuraavalle
kerralle tai sen voi jättää väliin, jos lupaa, että ei murehdi. Uskokaa tai
älkää, mutta se 30-45 minuuttia on kamalan pitkä ja kuolettavan tylsä, että
sitä luonnostaan murehtii vähemmän.
Tätä olen soveltanut ja siitä on ollut apua. Näihin päiviin.
Nyt ollaan siinä kohtaa elämänvirtaa, että murheet pistelevät mieltä miten ja
milloin sattuu. Toisaalta Nutturan kanssa eläessä se ei ole mikään uutinen.
Epäilen, että tämä on sen salajuoni. Nimittäin aina kun katson kalenteristani
toimivaa aikaa ja paikkaa toistaiseksi voimassa olevalle sessiolle, Nuttura
keksii sen seitsemän syytä, miksi aika ei käy. Viime yö oli kaiken huippu. Minä
ja Runotyttö, rojalisteja kun olemme, löysimme itsemme aamuyöstä murehtimasta
sitä, että kuningatar Elisabet on niin iäkäs ja prinsessa Diana kuoli ennen
aikojaan. Tästä on tultava loppu! Studiossa otetaan taas käyttöön murehtimisen
aika. Piste.
