lauantai 13. huhtikuuta 2019

Sävytetty leipä



                            

"Spleinaus: Spleinauksella tarkoitetaan sitä, kun joku etuoikeutetusta positiosta selittää sorretuille tai sorrettujen puolesta, mikä on tai ei ole heihin kohdistuvaa sortoa tai miten siihen tulisi reagoida, niinkuin hän tietäisi paremmin kuin ihmiset, joihin kys. sorto kohdistuu. Riippuen siitä, mistä ja kuka spleinaa, voidaan käyttää relevantin etuoikeuden mukaista etuliitettä."

Esimerkki vammaisen naisen spleinauksesta:

Vammaisen naisen oikeudesta valita avustaja intiimeissä toiminnoissa avustamiseen, loihe eräs palvelutuottajajohtaja lausumaan jotakuinkin näin:

- Meillä on velvollisuus työantajina valvoa, ettemme työsyrji ketään sukupuolen mukaan, voimme joutua siitä vaikka työoikeuteen. Yöllä on vain yksi henkilö töissä ja se voi olla mies. SITÄPAITSI olemme saaneet hyvän koulutuksen ja olemme täysin sokeita niille elimille!

"Tone policing on termi, jonka voisi kääntää suomeksi sävyn kontrolloinniksi. Termillä tarkoitetaan tilanteita, joissa etuoikeutettu pyrkii siivoamaan syrjintää koskevista keskusteluista pois syrjityn ilmaisemia tunteita ja henkilökohtaisuutta, koska etuoikeutettu osapuoli kokee ne häiritsevinä. Valitettavasti emme kuitenkaan elä maailmassa, jossa kaikki keskustelijat olisivat samalla viivalla syrjinnän suhteen. Sukupuolen, seksuaalisuuden, yhteiskuntaluokan, vammaisuuden tai etnisen taustan kaltaiset tekijät ovat saattaneet keskustelijoita eriarvoisiin asemiin jo ennen kun keskustelu on päässyt käyntiin. Sävyn kontrollointi on tämän tosiasian kieltämistä. Kun etuoikeutetussa asemassa oleva pyytää toista rauhoittumaan tämän kertoessa kokemuksistaan syrjinnästä tai reagoidessaan keskustelussa tapahtuvaan syrjintään, hän valitsee pitää kiinni omista etuoikeuksistaan. Feministit ovat nimittäin huomauttaneet, että sävyn kontrollointi näyttäisi kohdistuvan ennen kaikkea sorrettuihin ryhmiin. "

Esimerkki vammaisen henkilön kokemuksen sävyyn tarkertumisesta:
Vammainen henkiö kertoo saamastaan kohtelusta apuvälineen luovuttamisen yhteydessä. Apuvälinekeskuksen esihenkilö sivuuttaa täysin itse asian ja sanoo, että olipa ikävään sävyyn kerrottu kokemus ja että hän ihan loukkaantui ammattitaitoisen henkilökuntansa puolesta!

Ensimmäisessä tapauksessa en paljoa sanonut, koska tilaisuus ei ollut tätä varten, vaan koski palveluasumisen esittelyä. Sanon kyllä myöhemmin. Minulle asian esille ottaminen ihan väärässä paikassa, ilmeisesti läsnäoloni provosoimana, kertoo paljon palveluntuottajan vammais- ja ihmiskäsityksestä. Sinänsä se ei ole mikään uutinen, onhan tätä intiimiavustamisasiaa puitu Helsingin Sanomien yleisönosastoa myöten ja suht´koht samoilla argumenteilla.

Toisessa tilanteessa vetosin ensin asemaani siinä ryhmässä (olen siellä kokemustoimijana). Sitten vetosin YK-sopimukseen, jonka mukaan vammaisia ihmisiä TULEE kuulla häntä koskevissa asioissa. Minä olin se ihminen, jolle apuväline luovutettiin. Kyse oli minun omasta kokemuksestani. Mieli teki pamauttaa kunnon performance ja kävellä ulos. Minua moittinut henkilö oli minua reippaasti nuorempikin. Hankkeen takia en niin tehnyt, ei itkupotkuraivarini olisi apuvälineiden käyttäjäjien asemaa tippakaan parantanut. Ehkä vastapuoli siihen pyrkikin, että olisi voinut kahvitunnilla alaistensa kanssa päivitellä että tommosia ne...Lisäksi hankkeesta vastaava järjestö ja vieressä istuva vertainen olivat kanssani täysin samaa mieltä. En siis joutunut leipääni syömään kyynelten kostuttamana.

Nämä asiat tapahtuivat peräkkäisinä päivinä, tällä viikolla. Kumpikin oli siinä suhteessa valaiseva, että opin tosi paljon itsestäni, voinnistani ja olosuhteistani. Ihan kohta 60 vuotta olen tullut em. argumenteilla teilatuksi. Joko en tajua tai sitten esitän asiani väärässä sävyssä. Ei ole helppoa tulla omaksi itsekseen, kun ympärillä pyörii koko joukko ihmisiä, joilla on otsaa sanoa mikä on minulle hyvää, kaunista ja totta, vaikka tienaavat leipänsä vammaisuudestani.

Vähän aikaa sitten kirjoitin toisen aktivistin seinälle nk. Sam-boy ilmiöstä. Rotusorron aikaan mustat miehet, iästä riippumatta, olivat etuoikeutetuille aina Sam-boy. Kuvaan kuului vaatimus nöyristelystä, kiitollisuudesta sekä vähään ja kohtaloonsa tyytymisestä. Rutkasti nuoremmat valkoiset ihmiset saattoivat pojitella iso-isiensä ikäisiä miehiä esittäen em. vaatimuksia. Kerrotaan, että rotusorron päätyttyä osa ei osannut luopua Sam-boy roolistaan ja aktivistit sitten heitä siitä moittivatkin. Olen välillä miettinyt, onko minussa vammaisena ihmisenä tätä samaa arkuutta tai onko meissä ryhmänä? Vastaisin, että kyllä on. Vuosituhantinen alisteinen asema ja kohtaloonsa tyytymisopit ovat jättäneet meihin jälkensä. Ei tämä helppoa ole.

Onneksi on YK-soppari! – ja Nuttura
Lähteet:

Feministinen kirkko blogi 21.3.2017; Saako sorrettu suuttua

Feminiksi-Pirkka blogi 10.6.2016; Feministiseen keskusteluun liittyvää sanastoa




lauantai 6. huhtikuuta 2019

Enemmän kuin elinkautinen!



Eilisessä face-päivityksessäni kyseenalaistin kunnallisten matkapalvelukeskusten (MPK) säästöt.

Sain yksärillä toruja, keskuksista tulee säästöjä; pohdin siis asiaa uudemman kerran!

Kaikki alkoi 90-luvun laman kauhussa. Kuntapäättäjät lopettivat, sen suuremmin miettimättä, liikkumisesteisten vanhusten SHL-lakiin perustuvat kuljetuspalvelut. Päätöksen seurauksena tuli lyhyaikaisia säästöjä, jotka myöhemmin kostautuivat, kun liikuntarajoitteisia vanhuksia siirtyi suuret määrät vammaisten erityslain eli VPL-lain turvin toteutettavien kuljetuspalvelujen puolelle. Syy ei tietenkään ollut palvelunkäyttäjissä, vaan heille tarkoitetun palvelun puuttumisessa. 

2000-luvun alussa olivat kustannukset katossa. Suuria joukkoja kun ei erityislain turvin kuljetella, kuten suuresti arvostamani juristi on sanonut. Vastauksena kohonneisiin kustannuksiin tulivat kuntien kyytikeskukset. Niihin mummot ja vammat yhdenvertaisesti survottiin. Vammaisliikkeestä tuli moniakin ehdotuksia mm. että tehkää ensin toimiva keskus vanhuksille ja sitten varovasti syöttäkää siihen eri tavoin vammaisia ihmisiä mukaan. Nähdään todellinen tilane. Eivät suostuneet.

Olen tämän ennenkin sanonut, mutta sanonpa taas: Kun kyytikeskuksia alettiin pystyttää, oli VPL-kuljetuspalvelun käyttäjistä 66% yli 65 vee ja tästä 66% oli leijonan osa yli 75vee. Oikeassa elämässä, oikeasti vammaisia ihmisiä ei vaan riitä tuota määrää asiakaspaikkoja täyttämään. Me kuolemme melkein aina ennen oikeaa vanhuutta! Tätä ei vieläkään haluta myöntää.

Em. ajatusketjun seurauksena annan torujalle piirun verran periksi. Luultavasti liikkumisesteisten vanhusten, joita on paljon, osalta kyytikeskus tuo säästöjä. Kyseessähän on yleinen sosiaalipalvelu. Vammaispalvelut ovat erityispalveluja ja koskevat pieniä ryhmiä, kun lakia oikein tulkitaan ja toteutetaan. Vammaisen vähemmistön kohdalla kuljetuskeskussäästöt jäänevät olemattomiksi.

Kustannuslaskennasta tulee minulle mieleen eräs alkuaikojen MPK-info. Paneelissa, yleisön edessä istui 8 ihmistä. Keksin kysyä, että missä ajassa teidän palkkakulut tässä uudessa systeemissä kuoleutuvat. Tuli kuoleman hiljaisuus. - Ei olla laskettu, tuli lopulta vaivautunut vastaus. Sitten ei enää saanutkaan kysyä mitään…

Minä väitän, että kaikkein eniten kyytikeskuksissa jyllää Suuri Ideologia. On päätetty, että ne toimivat ja niistä tulee säästöjä. Ensin mainitusta me asiakkaat voimme sanoa, etta nope, EI toimi. TAI, jos toimii, niin pätkittäin kuin Uuno Turhapuron muisti. Heti kun tulee balanssi, niin jotain keksivät. Toimivuudesta voi käyttäjän näkökulmasta vielä todeta, että siellä suunnittelu- ja toteutuspäässä ollaan vielä optimistisempiä 40 numeron jalan 35 kenkään änkäämisessa kuin Tuhkimon sisarpuolet olivat. Kustannussäästöistä emme me käyttäjät tiedä. Joudumme uskomaan mitä meille sanotaan. Kustannuspuolta olisi hyvä jonkun riippumattoman tahon tutkia. Eikä olisi haitaksi, jos jo nyt olisi julkinen tieto säästöistä ja tieto myös siitä miten em. lukuihin on päädytty. 

Tätä kirjoittaessani on taas kuljetuspalvelu-kaaos kovimmillaan. 1.4. muuttuivat sekä Kela-kyytien-, että kotikaupunkini kunnallisen MPK:n rakenteet. Härdelin tuoksinassa minulle kumahti otsalumpioon tietoisuus siitä, että sain nuoruuteni ja ruuhkavuoteni elää vailla kuljetuspalveluahdistusta. Elämäni opiskelijana, äitinä ja työläisenä oli niin yhdenvertainen kuin vammani silloisen laintulkinnan ansiosta salli. Minulle sentään jäi muistot toimivista palveluista. Uskon, että noiden vuosien harmoniasta on tähän päivään asti riittänyt voimia toimia aktiivisesti elämän eri alueilla. Pelot ja turhaumat tulivat vasta keski-iällä elämää varjostamaan ja tappiomielialaa luomaan. Vamman hitaan ja väistämättömän huononemisen takia, pidän tätä ainaisessa kyytikeskuspelossa elämistä täysin kohtuuttomana sekä rakenteista nousevana väkivaltana.

Tuskaa tulee myös siitä, että tällä hetkellä on jo uusi sukupolvi opiskelijoita, äitejä, työläisiä ja aktivisteja, joilla ei ehkä ole ollut rauhan päivää, vuodesta puhumattakaan. Miten he tulevat jaksamaan kuudenkympin ja kuoleman välissä?

On päiviä jolloin antaisin ilomielin kaikki YK-sopimukset ja yhdenvertaisuuslait pois, jos voisin taata tämän päivän nuorelle vammaiselle henkilölle ne palvelut ja tukitoimet sekä toiveikkaan ilmapiirin, joka vallitsi, kun minusta tuli aikuinen, ruuhkavuosia elävä ainavammainen nainen.

Ai niin: Kyytikeskusrangaistukset ovat muuten kestäneet kauemmin kuin elinkautinen !!!

MPK= sosiaalitoimen ylläpitämä matkapalvelukeskus, joka toteuttaa vammaisten ihmisten työ-, opiskelu- sekä asiointi- ja harrastusmatkat ja vanhusten asiointi- ja harrastusmatkat. Em. kyydeistä käytetään nykyään myös nimitystä sote-kyydit. Sote tulee lyhenteistä sosiaali/terveys. En käytä sanaa sote-kyyti, koska te-tavu alleviivaa mielestäni toimintarajoitetta ja on siksi syyllistävä. Sitä paitsi varsinaiset terveydenhuollon kyydit kuuluvat Kelalle!

SHL=sosiaalihuoltolaki

VPL= vammaispalvelulaki