keskiviikko 25. syyskuuta 2019

MINÄ JA KIPU


Tänään silmiini osui facen aikajanalla meemi, jossa kerrotaan, ettei kärsimyksen syy välttämättä aina ole itse kipu vaan negatiiviset ajatukset. Olen väittämän kanssa täysin samaa ja täysin eri mieltä (mikä sinänsä ei tässä huushollissa asuessa ole ollenkaan ihmeellistä).


Lähtökohtaisesti kipuihmiset eivät saa terveydenhuollosta tai läheisiltä ansaitsemaansa kohtelua. Aina löytyy joku hyväntahtoinen, tavallisesti kivusta mitään tietämätön hölmö, joka pahimmassa tapauksessa selittää kipumme pois isolla auktoriteetillaan palveluja huonontaen. Läheinen voi pelkällä olemuksellaan ja sanattomasti vaatia kipulaista ponnistelemaan yli äyräiden vuodesta jopa vuosikymmenestä toiseen.


Tuttua, niin tuttua!


Omista kivuistani olen tänä päivänä sitä mieltä, että ne hyvää tarkoittavat hölmöläiset ovat särkeneet minut sillä tavalla, etten totisesti ole lainkaan varma sattuuko minuun vai luulenko minä. MINÄ olen kuitenkin se, joka asettaa rajan toden ja luulon välille. Siitä en enää anna myöten. Enkä voi ylipäätään sietää, että joku muu kuin kipuihminen itse kertoo mistä ja kuinka kovaa sattuu!


Ajattelulla on, minulle ainakin, vaikutusta. Kun mieli on kirkas ja toiveikas, niin vähemmän sattuu. Synkissä syövereissä korventaa kahta kauheammin. 


Kipupohdintani alkoivat vuonna 2002, kun diagnoosiyhdistykseni järjesti kipuseminaarin. Minulla oli siellä kokemuspuheenvuoro. Samaan aikaan meni TV:ssä Minä ja Sarasvuo -keskusteluohjelma, joten lainasin esitykseni otsikon sieltä. 


Puheenvuorossani kerroin, että minua vaivaa koko ajan tietty taustakipu. Asteikolla 0-10 se kipu on keskimäärin vähintään 3. Mitään muuta keinoa en ole keksinyt sen taltuttamiseksi kuin tottumisen. En ole lääkeihminen. Mieto päivittäinen lääkitys minulla on, mutta se poistaa kivusta vain terävimmän kärjen. Niin, tai olisi kai niitä kokonaan poistajiakin, mutta niitä en voi käyttää itseäni kadottamatta. Eikä sellaista Nutturakaan hyväksy. ”Elämä on murheenlaakso ja kärsiä pitää.” Itseasiassa, jos kivun hallinnassa pääpaino on asennoitumisessa, on Nutturan attitude oikeinkin kelvollinen. 


Ajan kanssa olen oppinut siirtämään kipuja ja olemaan niistä välittämättä. Siis niitä taustakipuja. Tietenkään kukaan ei pysty tuimaa talttumaan ajatuksen voimin. Tuiman kanssa on hyvä mennä syytä kysymään ihan sieltä terveydenhuollosta ja samalla toivoa parasta, että tulisi kuulluksi. 


Toinen tärkeä apu on, että perkaa vähän seurapiiriään. Tuohon kipuseminaariin kirjasin kolme teesiä ja olen niitä parhaani mukaan koittanut noudattaa.

Itsestään selvyyksistä ei tarvitse maksaa ylihintaa, on teeseistä ensimmäinen. Jos tapanani olisi keittää lihakeitto ja kauppias möisi kerta toisensa jälkeen sutta ja sekundaa niin, enkö muka vaihtaisin kauppiasta? Miksi siis kärsiä mistä tai kenestä hyvänsä henkilöstä, joka ei käyttäydy asianmukaisesti? Kipuihminen ei kestä jatkuvaa ylilyöntiä ja sovittelua loputtomasti. 


Toinen teesi kuuluu näin: Tutkainta vastaan ei kannata potkia. Alun perin tutkain oli tukin pää, jonka kanssa monissa miehin juostiin linnoituksen porttia särkemään. Pää oli tosi terävä. Jos meni sitä suutuspäissään potkaisemaan, saattoi seurauksena olla jalkaterän menetys. Ei fiksua! Miksi siis ei myönnä, jos joku ei vörki, niin sitten se ei vaan vörki? Toisaalta joku juttu voi olla sinun juttusi, sanokoot muut mitä hyvänsä. Välillä Nutturankin on pakko myöntää, ettei kaikki aina vaan mene niin kuin Luther käskee. Kipuihminen ei nimittäin jaksa kipua ja suurta ristiriitaa yhtä aika elämässään.



Aasista ei tule hevosta, kuuluu kolmas teesi. Ketään ei koskaan, eikä missään olosuhteissa kannata muuttaa. Muutos lähtee aina ihmisestä itsestään. Kipuihminen tarvitsee voimansa ja energiansa muuhun, kuin tuulimyllyjen kanssa tappelemiseen. 

Kolmikantaa vuonna 2002 rakennellessani huomasin, että minulla on paha tapa muuttaa tunteita kehon kivuiksi. Olin tästä huomiosta yllättynyt. Aloin muokata ajatusmaailmaani huomioni mukaiseksi. Olen lähtötilanteeseeni verrattuna paljonkin edistynyt, mutta silti matkalla. 


Naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisessa työssä löysin itsemyötätunnon. Siitä on ollut paljon apua myös kivun kanssa. Itsemyötätuntoa ei tarvitse pelätä. Ennen luulin, että itsemyötätunto on sama asia kuin itsesääli, mutta ei se ole. Itsemyötätunto on kuin lämmin viitta, johon kannattaa aika ajoin kääriytyä. Itsesääli on seurausta ypöyksin kivun kanssa painimisesta. Kivun kanssa ei ole vertaistuen vertaa! Kiitos kaikille tukijoilleni ja toivottavasti se on toiminut vastavuoroisesti?


Lisäksi olen saanut paljon helpotusta hygge-jaksoistani, jotka ennen tunnettiin nimellä murjotustauko. Hyggen aikoihin vetäydyn Studion turvaan, luen, liikun ja kuuntelen imeliä iskelmiä. Sitten palaan kevyemmällä mielellä sorvin ääreen. Jokaisen kipu on tietenkin jokaisen kipu. Minun kipuni lienee jotain perinyt tässä huushollissa asuvilta draama queeneilta, sillä kovin paljon niille ei kannata huomiota antaa. Ylenpalttisesta huomiosta ne sen kun innostuvat. 


Joku toinen kokee koko kivun ihan toisella lailla kuin minä. Se on hyvä, jopa erittäin suotavaa. Eri näkemyksistä syntyy eri polkuja, joita eri tavoin ja eri syistä kivuliaat voivat elossaan ja olossaan seurata.


Mahdollisimman kivutonta syksyä kaikille,

toivovat Nuttura ja minä ynnä Runotyttö