Tänään silmiini osui facen aikajanalla meemi, jossa kerrotaan,
ettei kärsimyksen syy välttämättä aina ole itse kipu vaan negatiiviset ajatukset. Olen
väittämän kanssa täysin samaa ja täysin eri mieltä (mikä sinänsä ei tässä huushollissa
asuessa ole ollenkaan ihmeellistä).
Lähtökohtaisesti kipuihmiset eivät saa terveydenhuollosta
tai läheisiltä ansaitsemaansa kohtelua. Aina löytyy joku hyväntahtoinen, tavallisesti
kivusta mitään tietämätön hölmö, joka pahimmassa tapauksessa selittää kipumme
pois isolla auktoriteetillaan palveluja huonontaen. Läheinen voi pelkällä
olemuksellaan ja sanattomasti vaatia kipulaista ponnistelemaan yli äyräiden vuodesta
jopa vuosikymmenestä toiseen.
Tuttua, niin tuttua!
Omista kivuistani olen tänä päivänä sitä mieltä, että ne hyvää
tarkoittavat hölmöläiset ovat särkeneet minut sillä tavalla, etten totisesti
ole lainkaan varma sattuuko minuun vai luulenko minä. MINÄ olen kuitenkin se,
joka asettaa rajan toden ja luulon välille. Siitä en enää anna myöten. Enkä voi
ylipäätään sietää, että joku muu kuin kipuihminen itse kertoo mistä ja kuinka
kovaa sattuu!
Ajattelulla on, minulle ainakin, vaikutusta. Kun mieli on
kirkas ja toiveikas, niin vähemmän sattuu. Synkissä syövereissä korventaa kahta
kauheammin.
Kipupohdintani alkoivat vuonna 2002, kun diagnoosiyhdistykseni
järjesti kipuseminaarin. Minulla oli siellä kokemuspuheenvuoro. Samaan aikaan
meni TV:ssä Minä ja Sarasvuo -keskusteluohjelma, joten lainasin esitykseni
otsikon sieltä.
Puheenvuorossani kerroin, että minua vaivaa koko ajan tietty
taustakipu. Asteikolla 0-10 se kipu on keskimäärin vähintään 3. Mitään muuta
keinoa en ole keksinyt sen taltuttamiseksi kuin tottumisen. En ole lääkeihminen.
Mieto päivittäinen lääkitys minulla on, mutta se poistaa kivusta vain terävimmän
kärjen. Niin, tai olisi kai niitä kokonaan poistajiakin, mutta niitä en voi
käyttää itseäni kadottamatta. Eikä sellaista Nutturakaan hyväksy. ”Elämä on
murheenlaakso ja kärsiä pitää.” Itseasiassa, jos kivun hallinnassa pääpaino on
asennoitumisessa, on Nutturan attitude oikeinkin kelvollinen.
Ajan kanssa olen oppinut siirtämään kipuja ja olemaan niistä
välittämättä. Siis niitä taustakipuja. Tietenkään kukaan ei pysty tuimaa talttumaan
ajatuksen voimin. Tuiman kanssa on hyvä mennä syytä kysymään ihan sieltä
terveydenhuollosta ja samalla toivoa parasta, että tulisi kuulluksi.
Toinen tärkeä apu on, että perkaa vähän seurapiiriään. Tuohon
kipuseminaariin kirjasin kolme teesiä ja olen niitä parhaani mukaan koittanut noudattaa.
Itsestään selvyyksistä ei tarvitse maksaa ylihintaa,
on teeseistä ensimmäinen. Jos tapanani olisi keittää lihakeitto ja kauppias möisi
kerta toisensa jälkeen sutta ja sekundaa niin, enkö muka vaihtaisin kauppiasta?
Miksi siis kärsiä mistä tai kenestä hyvänsä henkilöstä, joka ei käyttäydy asianmukaisesti?
Kipuihminen ei kestä jatkuvaa ylilyöntiä ja sovittelua loputtomasti.
Toinen teesi kuuluu näin: Tutkainta vastaan ei kannata
potkia. Alun perin tutkain oli tukin pää, jonka kanssa monissa miehin juostiin
linnoituksen porttia särkemään. Pää oli tosi terävä. Jos meni sitä suutuspäissään
potkaisemaan, saattoi seurauksena olla jalkaterän menetys. Ei fiksua! Miksi
siis ei myönnä, jos joku ei vörki, niin sitten se ei vaan vörki? Toisaalta joku juttu voi olla sinun juttusi, sanokoot muut mitä hyvänsä. Välillä Nutturankin
on pakko myöntää, ettei kaikki aina vaan mene niin kuin Luther käskee.
Kipuihminen ei nimittäin jaksa kipua ja suurta ristiriitaa yhtä aika elämässään.
Aasista ei tule hevosta, kuuluu kolmas teesi. Ketään ei
koskaan, eikä missään olosuhteissa kannata muuttaa. Muutos lähtee aina
ihmisestä itsestään. Kipuihminen tarvitsee voimansa ja energiansa muuhun, kuin tuulimyllyjen
kanssa tappelemiseen.
Kolmikantaa vuonna 2002 rakennellessani huomasin, että minulla
on paha tapa muuttaa tunteita kehon kivuiksi. Olin tästä huomiosta yllättynyt.
Aloin muokata ajatusmaailmaani huomioni mukaiseksi. Olen lähtötilanteeseeni verrattuna
paljonkin edistynyt, mutta silti matkalla.
Naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisessa työssä löysin itsemyötätunnon.
Siitä on ollut paljon apua myös kivun kanssa. Itsemyötätuntoa ei tarvitse pelätä.
Ennen luulin, että itsemyötätunto on sama asia kuin itsesääli, mutta ei se ole.
Itsemyötätunto on kuin lämmin viitta, johon kannattaa aika ajoin kääriytyä. Itsesääli
on seurausta ypöyksin kivun kanssa painimisesta. Kivun kanssa ei ole
vertaistuen vertaa! Kiitos kaikille tukijoilleni ja toivottavasti se on toiminut
vastavuoroisesti?
Lisäksi olen saanut paljon helpotusta hygge-jaksoistani,
jotka ennen tunnettiin nimellä murjotustauko. Hyggen aikoihin vetäydyn Studion
turvaan, luen, liikun ja kuuntelen imeliä iskelmiä. Sitten palaan kevyemmällä
mielellä sorvin ääreen. Jokaisen kipu on tietenkin jokaisen kipu. Minun kipuni
lienee jotain perinyt tässä huushollissa asuvilta draama queeneilta, sillä
kovin paljon niille ei kannata huomiota antaa. Ylenpalttisesta huomiosta ne sen
kun innostuvat.
Joku toinen kokee koko kivun ihan toisella lailla kuin minä.
Se on hyvä, jopa erittäin suotavaa. Eri näkemyksistä syntyy eri polkuja, joita
eri tavoin ja eri syistä kivuliaat voivat elossaan ja olossaan seurata.
Mahdollisimman kivutonta syksyä kaikille,
toivovat Nuttura ja minä ynnä Runotyttö
