Face- seinälläni on menossa kiintoisa keskustelu palveluasumisesta,
Validian ollessa keskiössä. Moitteille on sijansa, sitä ei voi kieltää, mutta
puolustuksellakin on paikkansa
Invalidiliitto alkoi rakentaa palvelutaloketjua aikana, jolloin paljon apua tarvitsevien kohtalo oli olla joko kotona, niin kauan kuin omaiset jaksoivat, tai sitten vanhainkodissa. Kävin erityiskoulua vuodet 1970 - 1977. Alkuvuosina kevätjuhlat olivat raskaita, kun koulunsa päättäneissä oli heitä, joiden oli pakko siirtyä vanhainkotiin. Kauhu ja itku olivat juhlissa konkreettisesti läsnä. Muistan kuinka osalla pelon aamukamman harvenemisen saattoi huomata jo joulujuhlassa. Keväällä 1977 aukesi Invalidiliiton 60 paikkainen Korso, jonne hyvä ystäväni koulun loputtua pääsi. Ilman Korsoa hän olisi ollut vanhainkotikamaa. Meidän luokan kevätjuhlat olivat itkun sijasta toivorikkaat! Minusta tuli samalla ”salapalvelutalolainen". Luuhasin siellä aika paljon, välillä viikonkin yhteen menoon. Itseasiassa polttarinikin vietettiin siellä. Olin niin tottunut avustamaan ystävääni, että henkilökunta taisi olla pelkästään iloinen majailustani. Lisäksi asuin 2005 Käpylän talossa yhden syksyn, kun homessani oli mittavasti hometta. Uskallan siis väittää, että jotain tästä asiasta tiedän.
70-luvulla kaikista asukkaista kunnat maksoivat saman palvelumaksun. Sitten se porrastui vamman mukaan. Käytännössä tämä johti siihen, että talossa alkoi asua yhä enemmän ja enemmän paljon apua tarvitsevia. 2000 luvun ekalla vuosikymmenellä työtehtäviini kuului pitää silloin tällöin luentoja henkilökunnalle. Mieleeni on jäänyt erään maakunnan työntekijä. Hän oli ollut työssä ko. talossa sen perustamisesta saakka. Työntekijä kertoi, että alussa vain muutamaa piti syöttää, mutta nyt harva enää syö itsenäisesti. Ilman muuta asia vaikuttaa avustamisen odotusaikoihin!
Vuonna 2005 Käpylässä asumisesta jäi minulle hyvät muistot. Siellä oli vielä paljon jäljellä ”vanhaa meininkiä”. Yksineläjänä minusta oli suloista, kun töistä tullessa porukat kyselivät, miten työpäivä meni. Saatoin joka päivä käydä yhteisessä olkkarissa lukemassa Hesarin. Juttuseuraa oli aina tarjolla. Meininkiin kuului, kuten 70 luvulla, että seura oli siellä olohuoneessa ja oma koti oli oma koti. En muista kenenkään kertaakaan käyneen asunnossani. Samana syksynä Herra koira tuli elämääni. Hän rakasti kylpeä asukkaiden huomiossa. Osoitti jopa mieltään, kun muutin takaisin vanhaan kotiini.
Minusta palveluasumisessa
on nykyään kaksi vakavaa ongelmaa sekä yksi vammaisten ihmisten itsensä aiheuttama. Eka on, että niissä on liian vähän henkilökuntaa
suhteessa miten paljon apua porukat tarvitsevat. Toisekseen pelkästään paljon
apua tarvitsevien yhteisasuminen köyhdyttää talon sisäistä äksöniä. Niihinhän
ei enää oikein pääse eikä edes halua mennä asumaan henkilöt, jotka tarvitsevat
ensisijaisesti esteettömyyttä ja jeesiä, kuten alussa oli. Kolmas ongelma on
tämä haluttomuus. Minusta on surullista, että nuori aktivistipolvi viljelee ”laitokset
on luusereille”-mentaliteettia. Palveluasumisyksiköt on myös laitoksiksi leimattu
(ei tosin täysin ilman syytä) ja sekin vaikuttaa ilmapiiriin ja sitä kautta yksiköitten
kehittämiseen. Kaikesta huolimatta on hyvä muistaa, että palvelutaloketjun
syntyminen oli aikansa sankariteko. Nyt pitäisi miettiä miten sen voisi uusia?
Säilömö ei ole vastaus. Ihmisten yksinäisyyden helpottaminen voisi olla.
Kuvassa on nokkamuki
