REKISTERÖITYMÄSSÄ

Ja tapahtui niinä päivinä, että Valvirasta kävi käsky, että sosiaaliohjaajan ammatti pitää kesäkuun loppuun mennessä rekisteröimän. Tämä rekisteröiminen oli ensimmäinen ja se tapahtui Juha Sipilän ollessa itsepäisesti pääministerinä ja Timo Soinin hajotettua elämäntyönsä pitääkseen vallan kahvasta kiinni, vaikka kansalaiset tuskin tätä hallitusta enää halusivat.

Niin lähtivät Meikämumme, Nuttura ja Runotyttö Studiosta kohti kotikaupungin maistraattia. Kaikki olivat liikkeellä, koska Runotyttö halusi fiilistellä maistraatissa aikanaan solmittua avioliittoa, Nuttura puolestaan vahtia Runotyttöä ja Meikamumme saada itsensä siihen rekisteriin. Olimme matkalla kolmistaan ilman avustajaa, joten esteettömyydestä etukäteen tietäminen oli ensiarvoisen tärkeää. Koitin puhelimitse saada siitä selkoa jo viikkoa ennen lähtöä. Keskus yhdisti neuvontaan. Se meni Hyvinkään maistraattiin. Hyvinkää pullautti minut takaisin keskukseen, joka kertoi, että on yksi neuvontanumero. Puhelinyhtiö suorittaa arvonnan. Puhelu voi mennä ihan minne vaan, eikä keskus pysty yhdistämään kotikaupungin maistraattiin! Kysyin herra Keskukselta (se siis oli herra, mistä Nuttura entisenä santrana tietysti tuohtumaan, miehistä ei siihen ammattiin hänen mielestään kerta kaikkiaan ole!) että tiedätkö Sinä, miten on meidän kaupungin maistraatin esteettömyyden laita? Mies kertoi puhuvansa kanssani Kajaanista käsin. Seuraavaksi laitoin s-postia ja minulle vastattiin, että B rapun ovella olisi lappu, missä olisi puhelinnumero, jolla saisi vartijan avaamaan rapun oven.

Sattumaa tai ei, mutta koko se B rapun edusta oli esteetön ja lappunen löytyi hyvin. Hermostuksissani minä kyllä ensin näppäilin puhelinnumeron väärin ja tuli se julma: 

- Soititte numeroon, joka ei ole käytössä. Toisella yrittämällä nappasi. Vartija saattoi meidät hissille. Hissejä oli kokonaista kolme kappaletta ja ehkä yhteen niistä saattoi mahtua Ferrarilla, mutta olin liikkeellä rollalla ja mahduin ihan hyvin.

Ensimmäisessä aulassa Nuttura lumoutui sanasta julkinen notaari ja Runotyttö paikalle tulleesta hääseurueesta. Morsian oli kaunis, kukkapuketti ihana ja varsinkin pienet morsiustytöt olivat erityisen suloisia. Lasten suusta pitää totuus aikuisten kuuleman ja yksi tyttösistä loihekin lausumaan, että: - Äiti, miksi menet naimisiin lääkärissä? Siitäpä aatos enti yli kolmen vuosikymmenen taa omiin häihini. Niihinkin puikahti pieni epäromanttinen särö. Päivä oli silloin vuoden viimeinen ja pareja paljon liikkeellä. Ensimmäisessä aulassa seisoi maistraatin virkapukuinen vahtimestari (silloin niitä vielä oli), joka opasti kovaan ääneen:
- Ulosotot oikealle, vihkiparit vasemmalle. Olimme sen päivän 22. vihittävä pari, emmekä edes viimeinen sellainen.

Siinä tuumaillessa ja muistellessa kello kilahti ja oli meidän vuoro päästä julkisen notaarin pakeille. Kaikki sujui kuin tanssi. Pois lähtiessä päätin käydä vessassa. Kohtasin elämäni kapeimman oven ja melkein korkeimman kynnyksen. Onneksi rollani, toisin kuin minä ja varsinkin Nuttura, on nöyrää sorttia, että siitä selvittiin. Äkkiä äkkäsimme Runotyttö ja minä, että yli kolmevuosikymmentä sitten maistraatti olikin erään hotellin kanssa samassa talossa ja siellä oli sata kertaa esteettömämpää sekä invavessa. Vartijan meitä ulos saatellessa, kysäisin ohimennen, että teillä ei sitten esteetöntä vessaa ole?  -Itseasiassa on, vastasi vartija, mutta se on ollut pitkään pois käytöstä. Joten siis rakkaat vammaiset sulhot ja morsiamet, varustautukaa varuiksi urinaalein ja vaipoin, mikäli päätätte vihityttää itsenne kotikaupunkini maistraatissa, etenkin jos olette sen päivän 22. tai enemmän avioon astuva pari.

Hakemus on nyt sitten postin kautta matkalla Valviraan ja kun sieltä vahvistus tulee, on Meikämummesta tullut sosionomi. Tämä ansioton arvon ylennys johtuu siitä, että poikkeuslailla on säädetty, että sosiaaliohjaajat saavat olla sosionomeja, koska luokkaa sosiaaliohjaaja Valvira ei perustanut. Nuttura ja minä ollaan täsmälleen yhtä mieltä siitä, että edelleen tulen esiintymään pelkästään sosiaaliohjaajana ja rekisteriin menimme pelkkää lainkuuliaisuuttamme. Ansiottomasta arvon noususta meille tulee mieleen nämä Santerin perilliset, joista toisesta Perussuomalainen -lehden päätoimittaja Matias Turkkila on sanonut Iltalehdelle, että Timo Soini on ison ihmisen asialla ja se iso ihminen on Timo Soini. Studiossa ollaan siitäkin asiasta ihan samaa mieltä!

Kuudenkympin ja kuoleman välissä

Eilen astuin askeleen lähemmäs kuudenkympin ja kuoleman väliä. Tänään löysin hyvän kirjoituksen netistä. Siitä heräsi seuraavia, sinänsä moneen kertaan ajateltuja ja ehken kerrottujakin mietteitä, mutta kertaushan on…

"Tarkoituksena ei ole perustaa uusia ihmisoikeuksia vaan eritellä olemassa olevien oikeuksien toteuttamiskeinoja vammaisten olosuhteet huomioiden. Tämä on nähty tarpeelliseksi, koska vammaiset kohtaavat edelleen runsaasti elinolosuhteitaan ja osallistumismahdollisuuksiaan heikentäviä fyysisiä, sosiaalisia ja taloudellisia esteitä. He ovat siten yksi vakavimmassa syrjäytymisvaarassa olevista ryhmistä nyky-yhteiskunnassa”, kirjoittavat Heli Leppälä ja Kalle Könkkolä 7.6.2017 Bioetiikan instituutin nettisivuilla.

Loistavasti kiteyttetty!   

 

Eihän edes ole olemassa mitään "uusia ihmisoikeuksia”. Pitää toteuttaa ja sallia samat oikeudet MYÖS vammaisille ihmisille. Olen ikäväkseni huomannut, että uudenaikaisten (lue kovien) arvojen myötä, ovat vahvistuneet jo kertaalleen kumotut vammaiskäsitykset, joissa mennään potilas, objekti ja ”kuka vaivaista holhoo” mentaliteetilla. Tästä on seurauksena, että vammaiset henkilöt, vammaisten ihmisten palvelut, tarpeet ja vähemmistöisyys kokoajan väistyvät ja antavat tietä muille. Esimerkiksi kuljetuspalvelujen asiakkaista 66% on tällä hetkellä +65 ja tästä ryhmästä 2/3 on 75 vee. Me vaikeasti vammaiset emme useinkaan edes elä niin vanhaksi, joten VPLn kuljetuspalvelujen käyttäjien enemmistö on liikkumisesteisiä vanhoja ihmisiä, ei vaikeavammaisia. Kuljetuspalvelukustannusten kriisiydyttyä, olemme me, joita varten laki alun perin laadittiin, joutuneet sietämään monenlaisia pelkoja, kipuja ja erilaisia nöyryytyksiä yksinkertaisesti siitä syystä, että pitäisi siirtyä pisteestä A pisteeseen B. Rahan menosta on syytetty vammaisia käyttäjiä, eikä vanhuspalveluja väärin supistaneita kunnan päättäjiä. Nyt koko väestöä yhdenvertaisesti palvelevasta esteettömyydestä halutaan luopa liike-elämän lyhyiden, kvartaalitalouteen perustuvien voittojen vuoksi. Todelliset syyt osatan ovelasti kätkeä ja syyttävä sormi osoittaa jälleen kerran vammaista kansaa. Vammaisuuteen liittyvää vähemmistöisyyttä ei haluta nähdä ja vielä vähemmän sitä myöntää, joten potilasparkoja mediaseksikkäämmät vähemmistöt kruisaavat surutta ohi oikealta ja vasemmalta, yltä ja päältä…eikä tämän asian ääneen sanominen ole korrektia saati luvallista. 

Vaikeasti vammaisia on vähän, mutta meidän ympärillämme hyörii suuri joukko kuukausipalkkaa nauttivia arvioitsijoita, jotka vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen tutkivat ja arvoivat sinänsä muuttumattomia asioita. Mikään yliopisto tai akatemia ei myöntäisi varoja tutkimushankkeisiin, jossa varmistetaan, että maapallo on pyöreä ja se pyörii sittenkin. Palasin työelämään 7 vuoden tauolta syksyllä 2002 ja oikeastaan siitä pitäen on vammaisten ihmisten palveluja ja etuuksia vatvottu ja vatvottu. Lakejakin ollaan koko ajan muuttamassa. Aina pelottaa, eikä kukaan ole laskenut mitä tämä vatulointi on maksanut suhteessa siihen, miten monta meitä on!

http://www.bioetiikka.fi/?p=808