Huom! Otsikko on lainattu muinaisesta Spede-visiosta, mutta muuten tämä on tosi tarina.
Nuttura ja minä ynnä Runotyttö on koettu kovia. Runosuoni on ehtynyt, enkä saanut blogikirjoituksiakaan aikaan kuin kolme viime vuonna. Synnynnäinen ja harvinainen vammani näytti irvihampaansa. Elokuusta marraskuuhun olin sairaalassa kaulittavana ja käännettävänä. Jos en muuta oppinut niin ainakin sen, että kannattaa oli tosi varovainen mitä toivoo.
Aloitin vuonna 2003 täpäkän järjestövaikuttamisen niin työ kuin yksityiselämässäkin. Kerran jos toisenkin tuli huokaistua, että: ”Voi jos saisi vaan olla ja kattoo kattoon”, enää en toivo. Sairaalareissuun kuului 8 viikon totaalinen istumiskielto. Pyörätuolissa istuminen ja sillä liikkuminen on leikintekoa siihen nähden, ettei saa edes istua.
Ennen sairaalaa oli tapahtunut paljon. Studio jäi taakse ja muutin Lukaali Luuletukseen, joka on esteettömistä esteettömin. Minulla on keittiö, jonkalainen voisi olla kuntoutuslaitoksen toimintaterapiassa ja wc-tilat ovat sairaalatasoa. Silti tämä on koti tavallisessa kerrostalossa ja tosi hyvällä paikalla. Nutturan mielestä liiankin hyvällä. Runis uhkailee välillä eräällä kuuluisalla ravintolalla, joka olisi sähkärillä saavutettavissa. Vielä ei ole menty.
Karhuherran lisäksi myös Pikkuveli on koululainen, ja he asuvat reilun kilsan päässä. Kirsikkana kakussa on viime marraskuussa heille tullut Herra koira II.
Mutta kosimisestahan minun piti kertoa.
Anno Domini 29.2. 2024 eli karkauspäivä valkeni tavanomaisena. Heti aamusta Nuttura ja minä äänestettiin Runis kumoon äänin 2/1 kosimisesta. Tämä kerrottiin heti aamutuimaan facessa. Nuttura huomasi, että kosiminen sana oli kirjoitettu väärin ja piti sitä merkkinä, että ei meistä sellaiseen ole. Runis raivostui.
Meillä on ollut viikon verran ovipuhelin ja alaoven kaukari toimimattomia. Ennen iltaa soi ovikello. En kuullut mitä minulle sanottiin oven läpi, joten tulija huusi postiluukusta, että sähkömies. Tulisi tutkimaan sitä ovipuhelinta. Mikäs siinä. Avasin oven ja menin takaisin tietokoneen ääreen. Mitäpä minä häntä kyttäämään.
Aikansa puuhattuaan mies kysymään, että anteeksi miten tästä ovesta pääsee ulos? Esteettömyysloisteisesta ovesta kun ei niin vain poistuta. Menin avaamaan ovea ja samalla suustani tupsahti karjalaisen kerkeän kielen kirous, joka oli muka vitsiksi tarkoitettu. Sanoin sähkömiehelle: ”Ai, jai sehän on ihan vaarallista joutua sinkkunaisen luo lukkojen taakse karkauspäivän. Pitääkö tässä ihan kosasta, ootko vapaa?" Mies-parka luuli minun totta tongaisseen. Meni kasaan ja korvat luimussa poistui sanaakaan sanomatta.
Vähän ajan päästä sattui eräs ystävä soitti ja kerroin jutun hänelle. Ystävä tuumasi, että nyt se kertoo ympäri kaupunkia, kuinka invanaiset on nopeita ihastumaan!
Lopputulema: Me ollaan kaikki vihaisia, kuka mistäkin syystä. JA Nuttura oli jälleen oikeassa…