tiistai 14. toukokuuta 2024

KUN SUOMI YRITTÄÄ TAPPAA...

Tiedättehän kaikki sen kuvan mikä facessa kulkee, että pure icea ja tekstinä tuo mikä otsikkossa.Viime talvena minulle meinasi käydä samoin, mutta ei se ollut Suomi, vaan Kela. 

Ylen harvoin enää konttorissaan käyn, mutta sillä kertaa asiaa oli paljon ja sen verran monimutkaista, että puhelinneuvoja tuli siihen tulokseen, että nyt on kasvokkain asioinnin paikka. Sain ajan. 

Ko.aamuna herätessäni tuli tuntu, että aika on annettu varttia sen yli, mitä office on auki. Soitin ja kysäisin. Niin oli, mutta käskettiin mennä sen verran ajoissa, että selittää asian vakseille vai vartioitako he nykyään ovat. Onneksi virkaintoituus on paitsi Nutturan myös allekirjoittaneen hyve, joten ajoissa oltiin. 

Sekunnin ehkä elämäänsä kyllästyneen näköinen vaksivartija tuli hartioineen siihen ovelle, että nou-nou. Minä näytin kutsukirjettä, joten SEESAM aukeni. Avustaja, jolla tulee olemaan hengenpelastajan rooli tässä kertomuksessa ja minä purjehdimme sisään.Vastaanotto oli toisessa kerroksessa. Mahduin hissiin, joka voimakkaasti rahisten ja voivotellen nosti meidät seuraavaan kerrokseen. 

Asiointi sujui mallikkaasti ja sain oikeinkin hyvän avun ja kaupan päälle 13 vuorokauden laitosjakson. Aloitimme poistumisen. Alhaalla avustaja huomasi, että hissi oli tehnyt noin 12 cm pudotuskynnyksen ja hädissään karjaisi, että nyt et tule. Henki menee! 

Minähän en ollut ekaa kertaa pappia kyydissä. Laitoslapsivuosina meidän koulun hissi teki samalla lailla aika usein. Hoidoksi suljettiin ovi, matkustettiin takaisin ylös ja tultiin alas. Yleensä kynnys tasasi. Mutta ei tämä, sillä oli tappofiilis päällä!

Uudelleen orientoitumisen sijaan automaattiovi alkoi renkata. Puoliksi kiinni ja puoliksi auki. Sähkäri, minä ja avustaja ynnä 12 cm kynnys ennallaan! Kaksi vaksivartijaa ilmestyi salamana kynnykselle. Elämään kyllästyneisyyttä en heidän kasvoiltaan huomannut. Hätää näkyi. 

Tuossa vaiheessa olin vahvasti vielä selkämurtumatoipilas. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Onneksi olin sen verran toipunut, että jalat taas ottivat päälleen ja hississä oli hyviä kaiteita. Komensin yhden vaksivartijan pitämään ovea kurissa, toisen laittamaan tavallisen tuolin hissin eteen niin, että olin selin, ettei sähkäri vai osuisi jalkoihini, kun he sen ulos veivasivat. Sitten kävelin varovasti kaiteita pitkin hissin ovelle, josta hengenpelastaja- avustaja ja toinen vaksi varovasti auttoivat minut tuoliin.

Tänä päivänä en tarkkaan tiedä, miten nämä kolme henkilöä sähkärin hissistä ulos taiteilivat, mutta minä eikä tuoli ei menty rikki. Pääasia. Mutta jos olisin ollut yksin asioimassa, en olisi tätä nyt muistelemassa.

torstai 29. helmikuuta 2024

LÄHRETTIHIN VÄHÄN KOSIMAHAN!

Huom! Otsikko on lainattu muinaisesta Spede-visiosta, mutta muuten tämä on tosi tarina. 

Nuttura ja minä ynnä Runotyttö on koettu kovia. Runosuoni on ehtynyt, enkä saanut blogikirjoituksiakaan aikaan kuin kolme viime vuonna. Synnynnäinen ja harvinainen vammani näytti irvihampaansa. Elokuusta marraskuuhun olin sairaalassa kaulittavana ja käännettävänä. Jos en muuta oppinut niin ainakin sen, että kannattaa oli tosi varovainen mitä toivoo. 

Aloitin vuonna 2003 täpäkän järjestövaikuttamisen niin työ kuin yksityiselämässäkin. Kerran jos toisenkin tuli huokaistua, että: ”Voi jos saisi vaan olla ja kattoo kattoon”, enää en toivo. Sairaalareissuun kuului 8 viikon totaalinen istumiskielto. Pyörätuolissa istuminen ja sillä liikkuminen on leikintekoa siihen nähden, ettei saa edes istua.

Ennen sairaalaa oli tapahtunut paljon. Studio jäi taakse ja muutin Lukaali Luuletukseen, joka on esteettömistä esteettömin. Minulla on keittiö, jonkalainen voisi olla kuntoutuslaitoksen toimintaterapiassa ja wc-tilat ovat sairaalatasoa. Silti tämä on koti tavallisessa kerrostalossa ja tosi hyvällä paikalla. Nutturan mielestä liiankin hyvällä. Runis uhkailee välillä eräällä kuuluisalla ravintolalla, joka olisi sähkärillä saavutettavissa. Vielä ei ole menty. 

Karhuherran lisäksi myös Pikkuveli on koululainen, ja he asuvat reilun kilsan päässä. Kirsikkana kakussa on viime marraskuussa heille tullut Herra koira II.

Mutta kosimisestahan minun piti kertoa. 

Anno Domini 29.2. 2024 eli karkauspäivä valkeni tavanomaisena. Heti aamusta Nuttura ja minä äänestettiin Runis kumoon äänin 2/1 kosimisesta. Tämä kerrottiin heti aamutuimaan facessa. Nuttura huomasi, että kosiminen sana oli kirjoitettu väärin ja piti sitä merkkinä, että ei meistä sellaiseen ole. Runis raivostui.

Meillä on ollut viikon verran ovipuhelin ja alaoven kaukari toimimattomia. Ennen iltaa soi ovikello. En kuullut mitä minulle sanottiin oven läpi, joten tulija huusi postiluukusta, että sähkömies. Tulisi tutkimaan sitä ovipuhelinta. Mikäs siinä. Avasin oven ja menin takaisin tietokoneen ääreen. Mitäpä minä häntä kyttäämään.

Aikansa puuhattuaan mies kysymään, että anteeksi miten tästä ovesta pääsee ulos? Esteettömyysloisteisesta ovesta kun ei niin vain poistuta. Menin avaamaan ovea ja samalla suustani tupsahti karjalaisen kerkeän kielen kirous, joka oli muka vitsiksi tarkoitettu. Sanoin sähkömiehelle: ­­­­ ”Ai, jai sehän on ihan vaarallista joutua sinkkunaisen luo lukkojen taakse karkauspäivän. Pitääkö tässä ihan kosasta, ootko vapaa?" Mies-parka luuli minun totta tongaisseen. Meni kasaan ja korvat luimussa poistui sanaakaan sanomatta. 

Vähän ajan päästä sattui eräs ystävä soitti ja kerroin jutun hänelle. Ystävä tuumasi, että nyt se kertoo ympäri kaupunkia, kuinka invanaiset on nopeita ihastumaan!

Lopputulema: Me ollaan kaikki vihaisia, kuka mistäkin syystä. JA Nuttura oli jälleen oikeassa…