MEIKÄMUMMEN AJATUKSIA KORONASTA JA VÄHÄN MUUSTAKIN

Koronan alkaessa tein facessa aika pian päivityksen, että en siihen kantaa ota. Suurin piirtein olen ollut lupaukselleni uskollinen. 

Toista aaltoa odotellessa tai edellisen aallon jatkuessa, miten vaan, ajattelin, että tekisin nyt jonkun sortin yhteenvedon miten on mennyt ja mitä  tästä kaikesta ajattelen. Arki on sujunut suurin piirtein entisellään. Ainavammaisena, joka ei voi vamman vuoksi käyttää julkisia, esimerkiksi Uudenmaan sulkeminen ei heilauttanut sinne eikä tänne. Yhdeksän edestakaista taksimatkaani eivät ikinä ole kattaneet koko Uuttamaata. 

Juhlista on täytynyt jokseenkin luopua. Toisaalta pahimpaan aikaan kerran viikossa lähikauppaan tuntui melkein juhlalta. Eniten harmittaa omat 60 veet, jotka olin suunnitellut vammaisten naisten Naisten iltojen kevätkauden päätteeksi. Tapaaminen kantoi nimeä Loviisan etkot, koska suuren idolini Niskavuoren Loviisan päivät ovat elokuussa. Synttäreistäni ei etukäteen hiiskuttu. Tapaamiseen tulijat olisivat yllärinä saaneet tietää niistä vasta tilaisuuden lopuksi. Loviisan päivillä Loviisalle laulettiin. Minä olin tilannut kvartetin laulamaan meille naisille. Suurin yllättäjä oli kuitenkin Korona, jonka takia koko yllätys jouduttiin perumaan. Vammaisten naisten yhdistys kuitenkin ilahdutti minut pienimuotoisilla pihajuhlilla, jossa minua lahjottiin. Tuli myös paljon kortteja, kukkia, suklaata ja lahjoja. Kiitos niistä! Elokuun ekana lauantaina oli sukulaisen häät. Kirkkoon uskaltauduin. Suloista. Monia armorikkaita vuosia heille 💖. 

Mutta itse koronaan mennäkseni. Minulla ei ole täysin selkeää kantaa maskeista. Olen niitä hallitusti käyttänyt. Sinänsä en osaa olla satavarmasti puolesta enkä vastaankaan. Viimeksi kuulemani mukaan niiden asiamukaisessa käytössä on vielä paljon oppimista. Viimeksi lukemani mukaan on todella törkeää, että hyväosaiset ovat maksuttomia hakeneet vähävaraisten nokan edestä. Toisaalta köyhyysverkostolaisena se ei minua kauheasti hämmästytä.

Koronassa on myös hyviä puolia. Länsimaisille yhteiskunnille tekee oikein hyvää, kun piskuinen virus laittaa sen polvilleen. Meidän ”mullekaikkiheti-/ bile-/hile-/matkustus-/elämys”-hakuisuudelle on siis olemassa tekijä, joka meitä torppaa, kun vastuullista aikuisuutta omasta takaa ei ole löytynyt. Venetsiaan ovat delfiinit palanneet. Koko ikäni olen kuullut selityksiä, ettei Venetsian kanaalin vesille mitään voi. Minä olen uskonut. 

Länsimaisuus ei kuitenkaan helposti anna myöden. Silmät ymmyrkäisenä olen seurannut keskustelua ”oikeuksista”. Välillä keskustelu on mennyt siihen pisteeseen, että osa ilmeisesti pitää virusta luonnollisena henkilönä, jota vastaan voi vaikka mielenosoituksilla vaikuttaa. Henkeen ja vereen lainkuuliaisena ihmisenä, en voi kuin ihmetellä miten oikeusoppinut toisensa jälkeen pääsee julkisuuteen ääneen ajattelemaan rajoitusten laillisuuksia. Eikö mahdollisimman monen hengissä säilyminen olisi korkein laki ja oikeus? Juuri luin kuinka Ruotsissa on tänä keväänä kuollut enemmän ihmisiä kuin 150 edelliseen vuoteen. Tubisuvusta tulleena ja vanhempieni pakkohoidosta tietoisena, en voi muuta kuin ihmetellä miten aikaisemmat sukupolvet olisivat tubit ja poliot, rutosta puhumattakaan, selättäneet, jos eivät olisi karanteeneja uskoneet? Toivoisin poliitikoilta ja asiatuntijoilta arkijärkeä.

Koronasta tiedottaminen ei, minulle ainakaan, täytä tiedon esteettömyyden normeja. Tiedotteet alkavat melkein aina luvulla montako ihmistä Suomessa tähän mennessä on sairastunut. Kovin paljon se luku ei minulle sinänsä kerro. Enemmän hyötyisin tiedosta montako on sairastunut kotikaupugissani. Tämän ja monen muun minulle tärkeän tiedon joudun perkaamaan sen seitsemän käyrän ja käppyän ynnä monen luettelon sekamelskasta. Uuvuttavaa.

Jos minä saisin päättää, niin olisi selkeästi:

-  Tällä seurantajaksolla on sairastunut x henkilöä (ja sen perässä kunnat tai kaupungit missä on sairastuttu.)

-  Sairaaloissa ja tehoidossa on y ja z määrä henkilöitä (ja sairaalat sijaitsevat näissä sairaalapiireissä/ paikkakunnilla)

-  Kuolleita on kaikkaan x (viimeisein kuoleman päivämäärä ja sairaalapiiri tai paikkakunta)

-  Tilanne on edelliseen katsaukseen verrattuna parantunut/huonontunut tämän verran

-   Vielä erikseen tarttuvuus ja esiintyvyysluvut taulukkona. Taulukon alussa pitäisi olla selite mitä ne tarkoittavat ja mikä em. luvuissa on ihanne ja milloin se on viimeksi saavutettu.

-   Loppuun vasta tieto siitä kuinka monta virukseen on kaikkiaan sairastunut ja kuinka moni on parantunut.

-   Sitten vielä jotain testien määrästä.  

THL on kyllä tehnyt hyvän selkokielisen perustiedon koronasta nettisivuilleen, mutta Ajankohtaista johtaa yleiskieliseen valikko- ja sanaviidakkoon. Koronakartta sekavine käppyröineen saa minut voimaan suorastaan pahoin!

Hyviin puoliin palatakseni. Minusta on tuntunut hyvältä, kun harvinaisen vammani sekä sen liitännäissairauksien ja muiden pitkäaikaissairauksieni kanssa kerrankin olen samalla viivalla toivotuksen: "Pysytään terveinä" kanssa. Toki riemumielellä luovun tästä yhdenvertaisuudesta. Jos olisin saanut valita, en sitä olisi koskaan huolinut. Viittasinkin tuossa alussa, ettei arkeni kovin paljon ole muuttunut. Ainavammaisen eli syntymästään saakka vammaisen, on aina pitänyt elää tavallaan pienesti. Siksi kai harmitus ei ole niin kovin suurta, ainakaan kohdallani. Psyykettä tämä kyllä rassaa!

Kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät, että olen sangen neuroottinen. Olen pääni sisällä sairastanut ties kuinka monet vakavat sairaudet. Kun olin nuori, rankkasi silloinen paras kaverini minut kolmen koplaan. Edelläni olivat kuulemma Woody Alleen ja Kari Suomalainen. Ihan vaan siitä syystä, että ole ikinä pitänyt tapanani mitata kuumetta tai verenpainetta joka päivä. Sairaalajaksot ovat varmaan kohdallani pitäneet siitä huolen. Edes lääkärin suosittelema verenpainemittari ei ole aiheuttanut minulle addiktiota. Harvakseltaan mittailen. Lääkärin mieliksi lähinnä. Sairaala- ja laitoselämä, jossa kirjaimellisesti välillä kakassa kahlattiin, eikä vertakaan puuttunut, sai minussa aikaan sen, etten kaikista hepuleistani huolimatta ole ikinä ollut bakteerikauhuinen, enkä pelännyt flunssan, oksennus- tai ripulitaudin tai vastaavan minuun tarttuvan. Laitoselämä lienee antanut myös vastustuskykyä, koska en usein ole em.tauteihin sairastunut. Korona ei kuitenkaan ole neurootikoille hyväksi. Paljon on viime aikoina mietityttänyt, että näinkö sitä pitää viimeisestä kultajyvästään luopua? Mutta ainakin toistaiseksi taistelutahtoa on!

Lähipiiri on kohdellut paremmin kuin hyvin. Kaikki vammaisjärjestöt, joissa minulla on luottamus- tai vapaaehtoispestejä, ovat luovineet loistavasti. Koronan ehdottomana hyötynä pidän kaikkea sitä mitä nykyään voi etänä järkätä ja mihin voi osallistua. Omat digitaidotkin ovat karttuneet. Tuntuu hyvältä, kun osaa osallistua ilman ylimääräisiä sydämentykytyksiä etäjuttuihin, vieläpä itse niitä järkätä. Erityisen kiitollinen olen työantajalle, joka on ollut nero kehittämään työyhteisöä sen siirryttyä etätöihin. Minusta ei ole tässäkään suhteessa tuntunut yhtään erilaiselta.

Nähtäväksihän se jää, mitä tuleman pitää. Joku on sanonut, ettei ole reilua verrata tätä sota-aikaan. Ei varmaan olekaan, kun ei ole itse sitä aikaa kokenut. Mutta niinä hetkinä, kun katkeruus nostaa päätään ja kysyy, että kuinka monta vuotta minun tästä yhdestä ainoasta elämästäni pitää antaa koronalle, on hyvä jutella itselleen, että toinen maailman sota kesti kauan. Päivät piti yksi kerrallaan siitä yhdestä ainoasta elämästään sodalle luovuttaa. Eikä kaikki selvinneet hengissä. Nyt mitä ilmeisemmin tappiot ovat pienemmät ja hallintakeinot paremmin omien valintojen takana. Koittakaa kestää elämäntaistelussa, tapasi isäni sanoa. Sitä minäkin toivon.💙

Kuvassa työyhteisön minulle lähettämät 60 vee kukkaset.

 

LISÄÄ PINKKIÄ!

Muistan hyvin miten nuorena vaaleanpunaisen eri sävyistä tuli suorastaan autopahoinvointia muistuttava olo. Kaikki muuttui, kun ensimmäistä lapsenlasta odotettiin. Olin enemmän kuin satavarma, että tyttöhän sieltä tulee. Vaivuin pinkkiunelmiin. Tulikin potra poika ja seuraavakin oli poika ja potra. Ihania lapsenlapsia, ei voi muuta sanoa. Aivan ihania.

Minä kuitenkin jäin pinkki-levelille. Vähän myöhemmin sinne tulivat helmet, pitsit, paljetit ja yksisarviset. Ihan kaikki bing-bling alkoi kiinnostaa. Vuoden kuluttua vanhimman lapsenlapsen syntymästä inkarnoituivat facehahamot Nuttura ja Runotyttö blogiksi asti. 

Prosessini pinkki-inhosta pinkki - hulluksi johtuu mielestäni lapsuudesta ja nuoruudesta. Vammaista tyttöä kun kasvatetaan ja vammaista naista kannustetaan olemaan jotain hyvän jätkän ja muumin sekoitusta. Termillä sukupuoleton puutarhatonttukin ilmiötä on kutsuttu. Tosin termin syntymisen aikaan sukupuoleton tarkoitti muuta kuin nykyään.  

Suvun, ainakin minun sukuni, mielestä oli hyvä keskittyä kouluun ja erinäisiin velvollisuuksiin ja jättää naiselliset kotkotukset muille. Minä en missään nimessä kuulunut niihin muihin. Eipä ihme, että pinkki oksetti. Lapsiakaan ei vammaisen naisen ole hyvä saada. Harvoin suku sen mukisematta nielee, saati kannustaa. Siksi varmaan pinkit unelmat uskalsivat pulpahtaa pintaan vasta toisella kierroksella.

Myöhemmin liityttyäni vammaisten naisten naisliikkeeseen, huomasin, ettei sukupuoleen tai seksuaalisuuteen liittyät asiat olleet monelle muullekaan vammaisille naisille kovin helppoja asioita. Vammaiset tytöt ja naiset joutuvat pukemaan niitä vaatteita, jotka ovat avustajalle helppoja tai joita koko elämänsä takuueläkkeen varassa on varaa ostaa. Jos ei saa sukupuoltaan ilmasta eikä mieluusti heterokaan olla, niin miten vaikeaa on eri sukupuolivähemmistöihin kuuluvalla vammaisella naisella tai omaa tietään etsivällä nuorella? Kovasti haluaisin lanseerattavan vielä yhden sukupuolen ja se olisi vammaisen ihmisen varastettu sukupuoli. Varastettu sukupuoli toimisi sukupuolettoman puutarhatontun lisävalaistuksena kertoen minkälaisesta sukupuolettomuudesta meidän kohdalla on kysymys. 

Studiossa on tänä aamuna astuttu uudelle pinkkitasolle. Runotytön tavoitteena on barbaracartland-aste. Barbara C oli kuuluisa romanttisten viihdekirjojen kirjoittaja ja prinsessa Dianan iso - äitipuoli. Pinkkiä päällä ja pään sisältä pursui paperille pinkkejä unelmia ja prinssejä. Runotytöstä aivan hurmaava yhdistelmä. Nuttura ei tietenkään suostu. Noin viisi vuotta kestäneiden neuvottelujen jälkeen sain luvan laittaa kolme pinkkiä raitaa hiuksiini. Viime viikolla oltiin Runiksen kanssa hurvittelemassa. Katsottiin leffa nimeltä Aika jonka sain ja ostettiin NIIN pinkki hiusväri kuin ikinä. Nutturalla tietty sormensa pelissä, ettei siitä kuitenkaan mitään sokkiraitaa tullut, tulipahan vaan joku vivahdus. – Niin on parempi, sanoo Nuttura. 

Mutta kapina on alkanut. Lisää pinkkiä ilman muuta tulossa…

LASKEUDUMME HYGGEEN

Se alkoi murjotusviikkojen nimellä. Vetäydyttiin omaan poteroomme, kuunneltiin imeliä iskelmiä, luettiin, puistojumpattiin sekä vietettiin aikaa sukulaisten ja naapureiden kanssa, kun aikaa ei liiemmälti muulloin heille ollut. Kipuihmisinä me taukoa tarvittiin kipeästi. Murjotusviikoista saatiin voimaa syksyyn ja tulevaan talveen. Erityisen hyvin on jäänyt mieleen kesä 2008, jolloin oli kuuden viikon paussi. Sillä voimalla sitten tutkittiin logoa ja kirjoitettiin siitä opas sekä luonnosteltiin vuodelle 2010 vammaisten köyhyysohjelman pohjat työryhmän muokattavaksi. Virtaa siis riitti seuraavalle vuosikymmellekin.

Facekansa ahdistui murjotusviikoista. Jokunen kesä sitten löytyi uusi sana, hygge. Wikipedia kertoo, että hygge on norjan- ja tanskankielinen sana, jolla tarkoitetaan mukavuuden ja kodikkuuden tunnetta, joka yhdistetään myös hyvinvointiin ja seesteiseen mielialaan. Niinpä siis murjotusviikot muuttuivat hygge-viikoiksi. Imelät iskelmät ovat niiden selkäranka. Jopa Nuttura ne melkein hyväksyy, kun pysymme lähtökohtaisesti kotona tai sukulaisten ja luottoystävien seurassa. – Hygge ei ole hötkyilyä, tuumaa Nuttura. 

Äskettäin löysin areenasta kymmenosaisen, vuonna 2013 tehdyn Iskelmä-Suomi dokkarisarjan. Mainio tapa laskeutua hyggeen! Sarjan iskelmiin liittyy monia mukavia muistoja. Omasta itsestänikin olen uutta oppinut. Osassa 9 Vexi Salmi sanoo, että jokainen fiksu huomaa, että Kirkan Surun pyyhit silmistäni pois kappaleessa laulaja juttelee kuolleen kumppaninsa kanssa. Me olemme Runiksen kanssa mitä ilmeisimmin oppi-isämme ja logoterapian kehittäjän Viktor Franklin seuraajia. Hän nimesi itsensä traagiseksi optimistiksi. Me nimittäin olemme tähän hetkeen saakka kuvitelleet, että tulee JOKU, joka pyyhkii surun pois silmistä ja taas jaksaa. – Niin tai sitten te olette vaan niitä ei- fiksuja eli tyhmiä, ei Nuttura malta olla meille muille toteamatta . Minähän jo sanoinkin, että se melkein hyväksyy… 

Rainer Friiman kertoo samassa jaksossa numero 9, että miehet ovat tulleet kiittelemään kuinka hänen laulujensa sanat ovat auttaneet näitä miehiä ilmaisemaan tunteitaan. Tästäpä tuli mieleen hauska tarina omasta nuoruudestani. Lukiolaisena minulla oli heila. Heilalla oli tapana soittaa puhelimella ja komentaa avaamaan äkkiä radio tietyltä kanavalta. Joka kerran siellä soi Merja Rantamäen kappale Veit sydämen. – Kumma tyyppi, hölmö laulu, minä tuumasin. En sitä hänelle kuitenkaan koskaan raaskinut kertoa. No, heila meni menojaan. Kului noin 30 vuotta. Oli kesä. Satu Silvo ja Heikki Hietamies juonsivat Tangomarkkinoita. Silvo totesi juontojensa lomassa, kuinka mies naista tangoon viedessään aina toivoo, että nainen kuuntelee ja ymmärtää sanat. AUTS!

Tämän vuoden hygge on erilaisempi kuin ikinä. Takana on koronakevät kaikkine rajoituksineen. Onhan sillä ollut vaikutusta meidänkin elämäämme. Työpaikalla on viimeksi käyty 3.3. Siitä pitäen etänä. Onnistuu muuten ryhmänkin pitäminen. Kokemus oli voimallinen. Harrastukset jäivät samaan aikaan tauolle. Sen jälkeen on käyty kerran viikossa kahdessa lähikaupassa. No, Nutturalle tämä on ollut kulta-aikaa, senhän nyt arvaa.

Olen paljon miettinyt omia rajoitteitani. Uudenmaan sulku johdatti minut ajattelemaan, että ihan sama auki tai kiinni. Vammaispalveluiden kuljetuspalvelu toimii vain rajatulla alueella, eikä alue kata läheskään koko Uuttamaata. Toinen oivallus on ollut, että viruksen ansiosta voin olla 110% samalla viivalla, kun joku toivottaa, että pysytään terveenä.

Tämän vuoden hygge poikkeaa muista myös siinä, että yleensä voimia on kerätty tulevaan. Tällä kertaa pääpaino on jälkikäteen lepäämisessä ja toipumisessa. Juuri ennen koronaa viimeinen tädeistäni menehtyi kunnioitettavassa 83 vuoden iässä. Lähipiirissä on ollut vakava sairastuminen, johon kuitenkin saatiin ihmeellinen käänne ja tulevaisuuden valo. Siitä olen kovasti iloinen ja kiitollinen. Lisäksi sain kuin sainkin loppuun ison urakan ammatillisten valmiuksien lisäämiseksi. Työn ohella, korona keväänä ja kuuden kympin kynnyksellä jopa Nuttura antaa siitä minulle pisteen. Minä tarvitsen hyggeä ehkä enemmän kuin ikinä.Tätä kirjoittaessani siihen on aikaa viikonloppu ja viikko. 

Pysytään terveinä, jooko?

Kuvassa on noin vaaksanmittainen pastellin vihreä nalle, jolla on valkoinen rusetti kaulassa.