Voimavarakeskustelu käy taas kiihkeänä.
Ennen vuotta 2009 kehitysvammaiset, joilla oli ja on kykyä tehdä itse tai tuetusti päätöksiä, eivät kehitysvammalain ensisijaisuuden vuoksi voineet saada henkilökohtaista apua. Se oli syrjivää. Vammaisten ihmisten palvelujen tulee olla vammaiselle ihmiselle saatavilla diagnoosista huolimatta. Vuonna 2009 tilanne muuttui: Vammaispalvelulakiin tuli osauudistus ja kehitysvammalaki muuttui toissijaiseksi. Tie henkilökohtaiseen apuun aukesi myös kehitysvammaisille ihmisille. Samalla henkilökohtaisesta avusta tuli subjektiivinen oikeus.
Kaikissa subjektiivisissa oikeuksissa on joku määre, kynnys, joka pitää ylittää saadakseen sen palvelun. Esimerkiksi kuljetuspalvelujen saamisen kriteeri on, ettei voi ilman kohtuutonta vaikeutta käyttää julkisia kulkuneuvoja. Arjessa tämä on monen kohdalla tarkoittanut sitä, että hyötyisi selkeästi kuljetuspalveluista, mutta määre "ilman kohtuutonta vaikeutta" ei täyty. Silloin vammainen henkilö, vaikkakin on vammainen ja siitä sinänsä ON haittaa, ei saa kuljetuspalveluja. Studiossa on maksettu vuodesta 2000 turvapuhelinmaksua. Se ei ole meille maksuton vartija, koska emme täytä vammaispalvelulain kriteeriä palveluasumispäätöksestä omaan kotiin. Ei täytetä, vaikka turvapuhelin on ehdoton edellytys kotona asumiseksi ja se maksaakin tällä hetkellä 49.50 kuukaudessa. Tuolle summalle löytyisi toki muitakin rahareikiä. Jostain se raja kuitenkin menee.
Siinä missä kuljetuspalveluissa aikoinaan tehtiin rajapyykiksi "ilman kohtuutonta vaikeutta", tuli vuoden 2009 lakiin henkilökohtaisen avun osalta kynnyskysymykseksi tarvitseeko ihminen pääsääntäisesti toisen henkilön apua ja auttamista vai hoitoa ja hoivaa sekä osaako vai eikö osaa itse määritellä oman tahtonsa. Ajan saatossa nämä kriteerit ovat muuttuneet käsitteeksi ”voimavarat”. Jos tarvitsee enimmäkseen apua ja pystyy päättämään omista asioistaan, kuuluu henkilökohtaisen avun piiriin. Jos ei, niin vastaus on ei.
Nyt halutaan yhdenvertaisuuden nimissä luopua määreistä ”pystyy
tekemään omia päätöksiä ja tarvitsee pääsääntöisesti apua eikä hoitoa.” On
paljon henkilöitä, jopa omien keskuudessa, joiden mukaan henkilökohtaisen avun
tulisi olla ilman voimavarakriteeriä saatavilla tai ei hyvä heilu.
Nuttura ja
minä ollaan tästä asiasta täysin eri mieltä. Vasta-argumentteja löytyy meidän
tammikuisesta kirjoituksesta http://nutturajamina.blogspot.com/2019/01/
Luulimme, että olemme jo tyhjentäneet itsemme tämän aiheen
suhteen, mutta tapahtuipa tässä päivänä muutamana seikka, joka sai meidät jälleen
kerran muistamaan, missä mennään:
Ainavammaisena henkilönä törmäsin hyvin yllättävässä tilanteessa
siihen, että minun pystyvyyteeni ei lähtökohtaisesti luoteta. Työnantajamallilla
toimivan avustajani lakisääteinen työterveyshuolto lähetti minulle sähköpostia,
josta löytyi lause: ”Toimintasuunnitelman päivittämisen
yhteydessä tarjoamme myös mahdollisuutta työpaikkaselvitykselle avustettavan kotiin.”
Siis minä, työnantaja (subjekti) voin
saada kotonani avustettavalle minälleni (objekti) työpaikkaselvityskäynnin.
Vastasin kirjoittajalle: ”Huomautan, että
asianmukainen sanamuoto olisi: Toimintasuunnitelman
päivittämisen yhteydessä tarjoamme myös mahdollisuutta työpaikkaselvityksen
tekemiseen vammaispalvelulain henkilökohtaisen avun työnantajamallilla
toimivalle työnantajalle hänen kotonaan.” Ottivat onkeensa ja pahoittelivat.
Lupasivat muuttaa sanamuotojaan. Hyvässä hengessä käytiin läpi, mitä se
YK-soppari käytännössä tarkoittaa.
Mutta kukapa muu, kuin toisen henkilön apua tarvitseva (siis
mitä ilmeisimmin feikki?) työnantaja, joutuisi samanlaisen objektoinnin
kohteeksi? Nyt voimavararajaus kuitenkin toimi sekä holhousvallan torppaajana
että itsemääräysvallan tuuppaajana. Tulin kuulluksi. Jos rajauksesta luovutaan, käytännössä pääsee henkilökohtaisen
avun vesille uimaan ihan solkenaan näitä avustettavan kotona toimivia selvityksen
tekijöitä. Mahtavatko he yhtä herkällä korvalla kuunnella, pahoitella ja
muuttaa toimintaansa? Surkeaa, jos jatkossa kukaan enää uskoo ketään voimavarallista.
HUOM! ei siis myöskään häntä, joka kehitysvammalain ikeen alta pääsi karkuun
silloin vuonna 2009. Kaikkihan me tiedetään, miten voimallisesti eri toimijat,
joilla se vamma ei ole omien nahkojen sisällä, haluavat jo nyt määrätä ja
päättää kaikkien vammaisten puolesta mikä on meille hyvää, kaunista ja totta.
Studiossa ollaan peloissaan.
PS: Me valittiin puhelinhaastattelu työpaikkaselvityksen
tekoon.
