”Ei ole suurempaa
eriarvoisuutta kuin kohdella erilaisissa tilanteissa olevia ihmisiä samalla tavoin"(toimitusjohtaja Yann Le
Cam/EURORDIS uutiskirje 2/2011)
Vammaispalvelujen subjektiivisia oikeuksia ollaan sitomassa
kronologiseen ikään. Palvelut loppuvat henkilön täytettyä 75 vuotta. Sen jälkeen hän saa apua ja tukea kuten
muutkin ikäihmiset sosiaalihuoltolain ja vanhuspalvelulain nojalla. Paperilla parantaminen näyttää siirtyvän kelamaisesti
vammaispalvelujenkin puolelle, joskin armonaikaa tulee 10 vuotta enemmän.
Studiossa ollaan niin vanhoja, että on ihan tuoreena
muistissa 1970-luvulla tehty, ensimmäisen vammaispalvelulain esiselvitys. Sen
mukaan vaikeasti vammaisia on ja tulee olemaan niin vähän, etteivät heidän
subjektiiviset oikeutensa muodostu yhteiskunnalle kohtuuttomiksi.
Nykytilastojen valossa selvitys näyttäisi
edelleen pitävän kutinsa. Esimerkiksi kuljetuspalveluja sai Invalidiliiton
lausunnon (17.2.2016) mukaan 102.000 henkilöä vuonna 2013. Saman vuoden
väkilukuun suhteutettuna saajia oli 1,9%. Heta-liiton aloitteesta (toukokuu
2012) syntyneen Klaara projektin loppuraportissa sanotaan, että
henkilökohtaisen avun piirissä oli 11.304 henkilöä vuonna 2011. Vuosittaiset
kasvuprosentit olivat vuoden 2009 lakiuudistuksen jälkeen suurentuneet, mutta kokonaiskäyttäjämäärä
on edelleen pieni. Loppuraportti toteaa: ”Henkilökohtainen apu on ollut vammaispalvelulain
muutoksen jälkeen kasvussa. Kasvun voidaan olettaa lähiaikoina taittuvan.
Vaikeavammaisten määrä yhteiskunnassa ei
lisäänny. Vähitellen vaikeavammaiset ovat päässeet palvelun piiriin ja uusien
päätösten määrä vähentyy.”
Henkilökohtaisen
avun piiriin kuului 0,2% vuoden 2011 koko väkimäärästä. Miten subjektiivisten oikeuksien ikään
sitominen on mahdollista tai edes tarkoituksenmukaista?
Väitän, että
seuraavassa vammaispalvelulaissa jyllää ajan hengen patologia ja yhdenvertaisuuden
vääristymä. Enää ei haluta myöntää, että ilman positiivista erityiskohtelua
vammainen ihminen tulee välillisesti syrjityksi. Lisäksi vammaispalvelulakia ei ole
vuosikymmeniin, jos koskaan, tulkittu oikein kuljetuspalveluiden kohdalla. Tilastojen mukaan 66% palvelun käyttäjistä on
yli 65 vuotiaita ja siitä ryhmästä 2/3 yli 75 vuotiaita. (Blogimme lukijalla on
oikeus tehdä vapaasti johtopäätöksiä mistä tämä 75 vuoden haamuikäraja onkaan
syntynyt..)
Tähän saakka
vammaispalvelulaki on ollut ikäsokea, mikä on erinomainen asia. Missä iässä
tahansa syntynyt vaikeavammaisuus on oikeuttanut palveluihin. Yli 75 vuotiaiden määrä VPL:n kuljetuspalveluiden käyttäjinä paljastaa
kuitenkin, että lakia on pakosti sovellettu väärin. Vaikeavammaisuutta ei voi syntyyä merkittävässä määrin minkään kronologisen iän kohdalle. Prosentti toki kertoo
kuljetuspalveluiden polttavasta tarpeesta, mutta ei siitä, että he ensisijaisesti olisivat vaikeasti vammaisia. Käsittääkseni vääristymä syntyi, kun kunnat 90-luvun lamassa lakkauttivat sosiaalihuoltolain mukaiset vanhuspalvelumatkat. Niitä ei ole palautettu takaisin siinä mittakaavassa kuin ikääntyvän väestön osalta oikein olisi. Jos tai
kun tämä lakimuutos toteutuu, käy siinä niin, että kaikki häviävät. Vaikeavammaiset menettävät matkoja, mutta
tulevat kilpailemaan niistä vanhusten kanssa ja silloin tämän kuljetuspalvelun varsinainen kohde, ikäihmiset saavat niitä entistä vähemmän. Oikea vaihtoehto olisi myöntää
erhe: aikanaan ei-vaikea vammaisia pääsi livahtamaan väärälle puolelle,
odotamme luontaista poistumaa, emmekä vaaranna tulevien vaikeavammaisten
asemaa. Lisäämme sosiaalihuollon matkojan käyttäjämäärää, koska palvelu tulee auttaamaan ikäihmisiä selviämään pidempään omassa kodissaan, kuten ihanne on. On väärin, että viranomaisten/luottamuselinten
virheet maksatetaan asiakkailla!
Henkilökohtaisen
avun poistumista tietyn iän jälkeen en ymmärrä alkukaan. Siinä lainsäätäjä oli alun
alkaen kaukaa viisas. Pykälään kirjoitettiin, että henkilökohtainen apu kuuluu heille,
joilla on muista kuin pääasiassa iän mukanaan tuomista toimintakyvyn heikkenemisistä
kysymys. Klaara- raportti osoittaa, että laki
on pysynyt rootelissa. Sen muuttamiselle en näe muuta syytä kuin itsekkyydestä
kumpuavan annoskateuden. Kun kerran
tavis-vanhus ei saa hoivaansa maksutta, ei toisen henkilön apuakaan pidä vammaisen
henkilön ikäihmisenä saaman. Kokonaan
unohtuu, että tavis-puolelle pitää laittaa
ainakin 10 ellei jopa 20 vuotta enemmän lisää vuosia ennen kuin tarvitaan
suihkutusapua. Laista päättävät ehkä
kutsuvat lain muutoksia yhdenvertaisuudeksi. Minä kutsun sitä
tietämättömyydeksi, ajattelemattomuudeksi ja itsekkyydeksi, jotka johtavat vammaisen kansan ja sen
yksittäisten jäsenten entistä pahempaan syrjäytymiseen.
Hyvää paaston
ajan toista sunnuntaita!
PS: Tällä kertaa se
olin minä, se ei ollut Nuttura (hänen tekstinsä jouduin yhteiskuntarauhan
nimissä ja linnatuomioin pelossa sensuroimaan)
