Runotyttö maineen polulla?

Väkivaltaa?

Todella haluan vammaisten kuljetuspalveluihin näkökulman rakenteellisesta väkivallasta, joka valmistaa tietä jopa henkeä ja terveyttä uhkaaviin tilanteisiin. Henkistä pahaa oloa on paljon. Fyysinen kipuaan ei ole poissuljettu. Sitä on aiheutunut mm. kun rolla-tai keppikansalaisia on pakotettu kapuamaan koppiatoon tai keikkumaan siitä pois ja/tai istumaan penkissä ilman, että jalat yltää maahan tai on mitään mistä pitää kiinni. Uhkakuvat ovat joskus muuttuneet tosiksi. Koppiauton hissistä on pudottu. Minäkin varmuudella tiedän yhden verilätäkön. Väkivaltaa ei siis yhtään tunnisteta, eikä siitä puhuta, vaikka sen ilmiömäisin ilmiö, veri on virrannut. Minkä muun kansanosan kunnallinen palvelu saa noudattaa tätä kaavaa?

Mitä se on, kun aina pelottaa?

Neronleimauksen alkuaikoina minä myös kyydittäväksi jouduin. Tein silloin paljon luentokeikkoja. Värjöttelin milloin minkäkin kadun kulmassa, kun auto oli myöhässä. Pelotti. Aina. Joka päivä.

Kerran olin eduskunnassa kokouksessa. Turvatarkastuksen tähden oli jo siihen aikaan hyvinkin tarkkaan, milloin sinne sai tulla ja mihin aikaan oli lähteminen. Kokous loppui melkein tuntia aikaisemmin kuin piti. Aloin soittaa ja jonottaa matkapalveluun. Jonotettuani 40 minuuttia minulle kerrottiin, että aika olisi pitänyt vaihtaa 20 minuuttia ennen kuin sen haluaa vaihtaa. Enää ei voi tehdä mitään. Näkemiin kiitos! Vahtimestari rauhoitteli, että eihän tässä mitään, minulla olisi edelleen oikeus olla rakennuksessa se 20 jäljellä olevaa minuuttia. 

NO, kyytikeskuksella oli sopimus, jonka mukaan se sai olla xkymmentä minuuttia myöhässä. Tällä kertaa sopimuksen pykälää tultiin käyttämään viimeiseen x:än saakka! 

Siitä sitten seurasi seuraavaa:

Kun kello tuli klokka, vahtimestari kalpeni. Turvajärjestelyjen vuoksi en saisi olla enää talossa! Ulkona satoi kissoja ja koiria. RANKASTI. - En minä kyllä nyt sinua voi tuonne uloskaan heittää...Ratkaisu: Vahtimestari haki tuolin ja sijoitti sen koppinsa eteen. Sitten hän istutti minut tuolille JA kommentoi JOKAISELLE ohikulkijalle, että: tämän invalidisihmisen taksi ei ole häntä tullut hakemaan, mutta eihän häntä voi tuonne kaatosateeseenkaan laittaa, joten hän istuu nyt TÄSSÄ.

Mm. silloinen PM sai kuulla selityksen. HETKEN, siis hetken, näin itseni lattialle heittäytyneenä ja PM:n jalkaan tarrautuneena, että IRTI päästä en, ennen kuin tämän hulluuden lopetat. EN kuitenkaan toteuttanut aiettani, sillä se olisi mennyt silloisen työantajani piikkiin. Runotyttö on minulle asiasta vieläkin vihainen, sillä hänen mukaansa NYT hänetkin muistettaisiin naisena, jonka PM hylkäsi. Olen minä itsekin toisinaan katunut, sillä neronleimaukset olivat vasta lähtökuopissaan, joten en tiennyt puoliakaan siitä mihin tämä helvetti johtaisi. Tässä kohtaa elämänvirtaa suhtaudun asiaan niin, että ei se olisi ottanut, jos ei antanutkaan. Nuttura puolestaan ei sano mitään. Kerrankin.

SYRJÄYTTÄVIÄ HIPAISUJA !

Kela on löytänyt voittajansa! Vihaan sitä vähemmän kuin hipaisulla toimia apparaatteja. Tai ainakin eilen vihasin (pieni varaus sentään).

Käyn silloin tällöin Kampin keskuksessa ostoksilla. Periaatteessa tykkään. Reviirini on uuden työn kautta huomattavasti laajentunut ja sulalla kelillä voin mennä työpäivän jälkeen ties minne. Mutta henkilöllä, jolla on iän kaiken ollut kompassi hukassa ja vaikeuksia erottaa oikea vasemmasta ei ole helppoa siellä suunnistaa. Kovasti olen ihmetellyt, että MISSÄ siellä on infotaulut ???

Eilen se selvisi. Rollailtuani tutusta itsestään aukeavasta ovesta (jota ei tarvitse pelätä kuten Itiksessä) sisälle huomasin jonkun hipailevan valomainokseksi luulemaani valotaulua. BÄNG mainos muuttuikin kosketuksesta kaksipuoliseksi infotauluksi. Meikämumme sitä toista puolta hipailemaan. Voi hyvä ihme, miten se oli hankalaa! Taisin pitää yksinäni kunnon draamaqueen perfomancen siinä taulun edessä (tai siis pidin). Sitten minua lähestyi nuori mies, joka tarjosi apuaan. Hän kertoi olevansa ulkopaikkakuntalainen, mutta hyvä härpäkkeiden kanssa, mutta ei hänkään siitä infotaulusta tolkkua saanut. Sentään pääsimme niin pitkälle, että löysimme kerroksen, minne minun piti mennä. Kiitin häntä ja kysyin, että mistä päin olet. - No, Oulusta! - Ilmankos olet niin mukava, vastasin. - Tsemppiä, hän huusi perääni. Minulla karvasteli toista tuntia kyyneleet silmissä. Näin sitä ihmisiä tehdään avuttomaksi! Mikä vika muka oli niissä ennen muinaisissa opasteissa? Valotauluista ei ole mitään iloa entiseen verrattuna, puhuisivat edes. Kotiin päästyäni ja Nutturalle murheeni kerrottuani, hän alkoi oitis loitsia mokomiin sähkönsyöjiin kosketuksesta leviävää superbakteeria (pointti sinänsä), mutta en tietenkään välttynyt ”Invalidin paikka on kotona ja tuo lähi-Alepa riittää meille ihan hyvin ”- saarnalta.

Sen pituinen se, paitsi että serpentiiniä, jota mm. menin hakemaan, ei ollut. Mutta serpentiineistä ei voi Nutturan kuullen puhua. Meidän ruokakunnassa kun ei juhlita!

VIIDELLÄ EUROLLA HYVÄÄ MIELTÄ!

Tässä päivänä, joka oli viime perjantai, Meikämumme oli matkalla tuolijumppaan. Siinä se oli! Hissin edessä, lähellä kellarin ovea. Kauniisti kahtia taitettu 5 euron seteli. Studio sijaitsee talossa, jossa asuu paljon ainavammaisia/eläkeläisiä tai ainavammaisiaeläkeläisiä. Köyhyysverkostolaisena tiedän, miten iso raha voi pienin mahdollinen seteli loppukuusta olla. Poimin sen käsilaukkuuni ja päätin tehdä asialle jotain. Sitten unohdin koko asian.

Yleensä meille hulahtaa perjantaisin jumpan jälkeen putki päälle. Katsomme yhteen syssyyn kaikki seuraavan viikon Uusi Päivä -sarjan jaksot. Sarjassa eräs löysi 48.000 euroa ja kamppaili palauttaako vaiko ei. Siitäpä muistui mieleeni se viiden euron seteli. Rustasin lapun rapun ilmoitustaululle, jossa luki: 

- Löydetty rahaa, saa periä tuntomerkkejä vastaan. Sitten jäätiin odottamaan.

Tämän viikon alussa soi ovikello ja eräs naapuri kysyi, oliko raha viiden euron seteli. Kyllä oli. Seteli palautettiin oikealle omistajalle. Katoamiseen liittyi tarina. Naapurin avustaja oli sen kauppaan mennessään vahingossa tiputtanut. Loppukuusta raha oli eläkeläisnaapurilleni tuiki tärkeä. Avustajienkaan palkat eivät päätä huimaa, joten avustaja pystyisi vitosen korvaamaan vasta seuraavasta tilistä. Kyyneliin saakka häntä harmitti, että jos kuitenkin naapurini luulisi avustajan olevan pitkäkyntisten lahkoon kuuluva.

Asianmukaisesti palautettu vitonen sai aikaan hyvää mieltä kolmelle ihmiselle, kahdessa kodissa. Tänä aamuna minä ajattelin ja ihan ääneen sanoin, että – HITTO, Santerin perilliset alensivat kansaneläkettä 6,63 eurolla kuussa. JOS he tietäisivät, miten paljon hyvää mieltä tuli yhdestä vitosesta oikeaan kohteeseen sijoitettuna, olisivatkohan he nostaneet eläkkeitä samalla summalla tai edes jättäneet rokottamatta? 

-Hyvä ajatus, sanoi Nuttura, mutta ei saa sanoa HITTO!