Logoterapian mukaan me emme tee kysymyksiä, vaan elämä tekee
ne. Kysymysten kautta kuulee sitten tarkoituksen kuiskeen. Jos ei kuule sitä,
tai ei ole kuulevinaan, asiaa voidaan kysyä yhä uudestaan ja uudestaan. Kuiske
voi muuttua suorastaan pauhuksi.
Minä olen vihannut tasapuolisesti kaikkia sähköisiä vekottimia ja
härpäkkeitä. Kaipuuni morsetettuihin sähkösanomiin, postivaunuihin tai korkeintaan lankapuhelimiin
on sammumaton. Runotytön mielestä kirjekyyhkyt ovat romanttisuuden huippu. Nuttura
saattaisi pärjätä pelkillä savumerkeillä.
Toinen syvä inhoni on kohdistunut tietototekniikkaan ja digiin. Jos kohta en ole täysin varma, onko nuo edes oikeat määreet inhoni kohteista. Joka tapauksessa älypuhelin, Windows kymppi ja gmail ovat aiheuttaneet minulle paljon surua ja
murhetta ynnä riesaa. Tekisi mieli jopa sanoa, että melkein yhtä paljon kuin
synnynnäisen geenivirheeni aiheuttamat hiusmurtumat. Ei sentään ne isommat,
jotka vaativat aina leikkausta ja toipumista, eikä kummankaan onnistumisesta
ole takeita. Mutta eipä varmuutta ole tietotekniikassa eikä digissäkään. Koska
vaan, kaikki voi tyystin muuttua yksipuolisella ilmoituksella, eikä paluuta
entiseen enää ole. Ikinä.
Nyt kuitenkin näyttää siltä, että elämä ei tue
mielipiteitäni. On alkanut tipahdella kysymyksiä. Pari vuota sitten olin tilanteessa, jossa hyvin iäkkään
ihmisen kunto äkkiä huononi. Kävi ilmi, ettei hänellä ollut kahvin-eikä
vedenkeitintä, ei mikroa, ei pesukonetta, ei kännykkää, pankkitunnuksista puhumattakaan.
Pankkiautomaatistakaan hän ei osannut nostaa rahaa. Kylpyhuoneessa oli amme. Elämä
muuttui erittäin haastavaksi ja vaikeaksi, eikä vähiten puuttuvan tekniikan ja
välttämättömien kodin muutostöiden takia. Koitin auttaa parhaani mukaan, mutta
viimeinen vuosi oli erittäin raskas sekä meille, hänen ystävilleen, että
etenkin hänelle itselleen. Mielessäni kypsyi ajatus siitä, että kaikille, tai ainakin perheettömille,
ikäihmisille tulisi turvata kodinkoneosaaminen ja kodin muutostyöt sekä edes
välttävät tietokonetaidot. Tekniikka on tullut jäädäkseen. Tutkainta vastaan ei
kannata potkia. Minä en enää voi vihata entisellä volyymillä.
Olen kaiketi siinä kohtaa elämänvirtaa, että minä tarvitsen asenteen
muokkausta myös näissä digijutuissa. Yksin työ- sekä luottamustehtävät
puoltavat muutosta. Olen siksi ilmoittautunut seminaariin nimeltä Naiset
digiajassa. No, siitäpä on tietenkin syntynyt myrskynpoikanen. Nutturan mielestä
olen tekemässä isän petturuuteen verrattavan teon. Olihan isämme todennäköisesti oman kotikaupunkinsa viimeisiä asiakkaita, jotka sitkeästi
vaativat, että PITÄÄ olla pankkikirja. Isän poismenostaan on kulunut kohta 15 vuotta, mutta silti pystyn kuulemaan korvissani hänen synkeät ennustuksensa,
kuinka JONAIN päivänä pankkikirjaton tilini on tyhjennetty ja ”siinähän sitten olet
sen pestyn kaulan kanssa!” Nuttura, tuo viimeinen mohikaanitar, on isänsä tytär,
eikä taida muuksi muuttua.
Toisaalta kyllä minä Nutturaa symppaankin. Kaikki on niin
kovin monimutkaista. Koittakaapa vaivattomasti löytää mistä satamasta mikäkin
laiva lähtee tai minkä numeroiselta laiturilta Rautatietorilta löytyy mikäkin bussi. Ennen se kävi nopsasti.
Aloitin äskettäin uudessa työpaikassa. Tietokoneeni kysyi,
haluanko asettaa x selaimen oletusselaimeksi. Aina ennen olen osannut. Enpä enää.
Ihan hirvittävän noloa, kun uutena työntekijänä pitää kysyä neuvoa NOIN
yksinkertaiseen asiaan.
Eilen käytin epähuomiossa eri selainta kuin
tavallisesti. Halusin tyhjentää tämän harvoin käyttämäni selaimen. Vei todella
kauan aikaa ennen kuin historian hävittäminen onnistui. Jos
onnistui, en ole satavarma. Kaikki oli täysin muuttunut. Tietojen tyhjentämisestä tuli mieleen, että samaa selainta
käytti aikanaan kuntoutuskeskus, jossa olin laitosjaksoilla. Alkuinfossa kuntoutujille suositeltiin asiakaskoneiden historian tyhjentämistä käytön jälkeen.
Mietin, että onkohan koneiden vieressä nykyään kirjalliset ohjeet, miten toimia…
Mutta sitten poksahti oivallus:
Mutta sitten poksahti oivallus:
Kaunista kevättä, toivottaa Studion väki
