sunnuntai 3. syyskuuta 2017

REMPPAMIEHET NURKISSAMME HÄÄRII



Se oli loman viimeinen päivä. Meikämumme istui kaikessa rauhassa tässä tietokoneen ääressä. Ikkuna auki ja verhot auki. Yhen äkin aloin pohtia, että mitenkä kummassa näillä kuulonalenemilla kuulee keskustelua, niin että sanatkin erottuvat. Ei kun päätä kääntämään vasempaan.Siinä niitä oli, siipirakennuksen katolla, 3 klp keltaisin kypärin varustettua Remppa-Reiskaa, suurin piirtein tasan kättelyetäisyydellä. Ensin teki mieli kirkaista, mutta mummellisten pitää osata hillitä itsensä, etteivät lapsenlapset, jos olisivat sattuneet olemaan paikalla, pelästy. Hyvä on harjoitella joka tilanteessa. Seuraava ajatus oli, että Luojan kiitos on vaatteita päällä. Näin meidän kesken sanottuna, en ole mikään pukeutuja. 

No, mitä tästä seurasi?

Runotyttö räpy-räpy-bling- blingaamaan ja Nuttura marmattamaan. Parin päivän päästä liimasin ikkunoihin yhden kerroksen sanomalehtipaperia ja sen päälle toisen kerroksen voipaperia. Ei sitä riitelyä erkkikään kestänyt + kyllästyin myös vaatteiden vahtimiseen. Lähetin kyllä miehille sanan, että kyse ei ole mielenosoituksesta vaan pyrkimyksestä elää ikkunan toisella puolella koti-ja toisella puolella työelämää.

Sitten tuli se myrskypäivä. Nuttura onnistui kuvailemaan pystytettyjen telineiden ja niiden päälle viritetyn teltan perinpohjaisen sortumisen ja ikkunoidemme särkymisen niin taiten, että eikös vaan Meikämumme löydä itsensä ikkunattomasta eteisestä vesipullo toisessa ja kännykkä toisessa kädessä ynnä hengityksen apuväline nokassa. Kun kaikki oli ohi, pelkkä mielikuva, miltä näytin sai minut nauramaan kippurassa. Mutta alkuillasta menininki oli kyllä totisinta totta! Ihan väärässä Nuttura ei ollut. Aamun valjettua huomasin, että  kattoteltan toinen pääty oli haljennut kahtia kuin Jerusalemin temppelin esirippu. Myrskyn jylinä, jytinä ja telineiden kolina toivat elävästi mieleen Jerikon muurin sortumisen.

Tämän viikon maanantaina oli minulla edessä neljän päivän työmatka. Palasin torstaina myöhään illalla. Kattoteltta oli poissa. Uusi kattomateriaali pingotettu. Muutamia tellinkejä vain jäljellä. Ihme ja kumma se tuntuikin olevan Nuttura, joka niiden miesten perään haikaili. Minulle hän kuiskutti, että lähdettyäni oli muka vanhastaan muistanut, kuinka Runotytön kiinnostus sammuu veteen laitetun tulitikun lailla, jos joku miehenpuoli olisi jotenkin Nutturasta ok. Tämä taktiikka on kuulemma enemmän kuin tarpeen Reiskojen siirtyessä sivurakennuksesta talon korkealle katolle. Runotyttö saattaisi keksiä päivät päästään tekosyitä pihalla piipahtamiseen. Milläs sellaista vahtimaan??? Juu, myönnän mitä tulee siihen tulitikkuun, mutta luulen, ettei Nuttura kuitenkaan ihan rehellinen ollut. Ettei vain olisi tottunut ääniin, saattoipa pitää niitä kerrassaan kotoisina? Keltaiset turvakypärät ikkunan takana, ne vasta jotain olivat, jos minä vähänkin Nutturaa tunnen; tässä avarassa maailmassa ei nimittäin ole niin paljon turvaa, että Nuttura sanoisi stop! Jos HÄN saisi päättää, niin Studion taloa kiertäisi 24/7 letka, jonka johdossa olisi päällikkötasoinen poliisimaasturi, sitä seuraisi paloauto ja lääkäriambulanssi ja hännän huippuna invataksi, jossa 3 suosikki taxi-prinssiä olisi töissä kolmessa vuorossa. 

Sellainen se on. Nuttura.