Tässä päivänä, joka oli viime perjantai, Meikämumme oli
matkalla tuolijumppaan. Siinä se oli! Hissin edessä, lähellä kellarin ovea.
Kauniisti kahtia taitettu 5 euron seteli. Studio sijaitsee talossa, jossa asuu
paljon ainavammaisia/eläkeläisiä tai ainavammaisiaeläkeläisiä. Köyhyysverkostolaisena
tiedän, miten iso raha voi pienin mahdollinen seteli loppukuusta olla. Poimin
sen käsilaukkuuni ja päätin tehdä asialle jotain. Sitten unohdin koko asian.
Yleensä meille hulahtaa perjantaisin jumpan jälkeen putki
päälle. Katsomme yhteen syssyyn kaikki seuraavan viikon Uusi Päivä -sarjan
jaksot. Sarjassa eräs löysi 48.000 euroa ja kamppaili palauttaako vaiko ei.
Siitäpä muistui mieleeni se viiden euron seteli. Rustasin lapun rapun
ilmoitustaululle, jossa luki:
- Löydetty rahaa, saa periä tuntomerkkejä vastaan. Sitten
jäätiin odottamaan.
Tämän viikon alussa soi ovikello ja eräs naapuri kysyi,
oliko raha viiden euron seteli. Kyllä oli. Seteli palautettiin oikealle
omistajalle. Katoamiseen liittyi tarina. Naapurin avustaja oli sen kauppaan
mennessään vahingossa tiputtanut. Loppukuusta raha oli eläkeläisnaapurilleni
tuiki tärkeä. Avustajienkaan palkat eivät päätä huimaa, joten avustaja pystyisi
vitosen korvaamaan vasta seuraavasta tilistä. Kyyneliin saakka häntä harmitti, että
jos kuitenkin naapurini luulisi avustajan olevan pitkäkyntisten lahkoon
kuuluva.
Asianmukaisesti palautettu vitonen sai aikaan hyvää mieltä
kolmelle ihmiselle, kahdessa kodissa. Tänä aamuna minä ajattelin ja ihan ääneen
sanoin, että – HITTO, Santerin perilliset alensivat kansaneläkettä 6,63 eurolla
kuussa. JOS he tietäisivät, miten paljon hyvää mieltä tuli yhdestä vitosesta
oikeaan kohteeseen sijoitettuna, olisivatkohan he nostaneet eläkkeitä samalla summalla
tai edes jättäneet rokottamatta?
-Hyvä ajatus, sanoi Nuttura, mutta ei saa sanoa HITTO!
