Koronan alkaessa tein facessa aika pian päivityksen, että en siihen kantaa ota. Suurin piirtein olen ollut lupaukselleni uskollinen.
Toista aaltoa odotellessa tai edellisen aallon jatkuessa, miten vaan, ajattelin, että tekisin nyt jonkun sortin yhteenvedon miten on mennyt ja mitä tästä kaikesta ajattelen. Arki on sujunut suurin piirtein entisellään. Ainavammaisena, joka ei voi vamman vuoksi käyttää julkisia, esimerkiksi Uudenmaan sulkeminen ei heilauttanut sinne eikä tänne. Yhdeksän edestakaista taksimatkaani eivät ikinä ole kattaneet koko Uuttamaata.
Juhlista on täytynyt jokseenkin luopua. Toisaalta pahimpaan aikaan kerran viikossa lähikauppaan tuntui melkein juhlalta. Eniten harmittaa omat 60 veet, jotka olin suunnitellut vammaisten naisten Naisten iltojen kevätkauden päätteeksi. Tapaaminen kantoi nimeä Loviisan etkot, koska suuren idolini Niskavuoren Loviisan päivät ovat elokuussa. Synttäreistäni ei etukäteen hiiskuttu. Tapaamiseen tulijat olisivat yllärinä saaneet tietää niistä vasta tilaisuuden lopuksi. Loviisan päivillä Loviisalle laulettiin. Minä olin tilannut kvartetin laulamaan meille naisille. Suurin yllättäjä oli kuitenkin Korona, jonka takia koko yllätys jouduttiin perumaan. Vammaisten naisten yhdistys kuitenkin ilahdutti minut pienimuotoisilla pihajuhlilla, jossa minua lahjottiin. Tuli myös paljon kortteja, kukkia, suklaata ja lahjoja. Kiitos niistä! Elokuun ekana lauantaina oli sukulaisen häät. Kirkkoon uskaltauduin. Suloista. Monia armorikkaita vuosia heille 💖.
Mutta itse koronaan mennäkseni. Minulla ei ole täysin selkeää kantaa maskeista. Olen niitä hallitusti käyttänyt. Sinänsä en osaa olla satavarmasti puolesta enkä vastaankaan. Viimeksi kuulemani mukaan niiden asiamukaisessa käytössä on vielä paljon oppimista. Viimeksi lukemani mukaan on todella törkeää, että hyväosaiset ovat maksuttomia hakeneet vähävaraisten nokan edestä. Toisaalta köyhyysverkostolaisena se ei minua kauheasti hämmästytä.
Koronassa on myös hyviä puolia. Länsimaisille yhteiskunnille tekee oikein hyvää, kun piskuinen virus laittaa sen polvilleen. Meidän ”mullekaikkiheti-/ bile-/hile-/matkustus-/elämys”-hakuisuudelle on siis olemassa tekijä, joka meitä torppaa, kun vastuullista aikuisuutta omasta takaa ei ole löytynyt. Venetsiaan ovat delfiinit palanneet. Koko ikäni olen kuullut selityksiä, ettei Venetsian kanaalin vesille mitään voi. Minä olen uskonut.
Länsimaisuus ei kuitenkaan helposti anna myöden. Silmät ymmyrkäisenä olen seurannut keskustelua ”oikeuksista”. Välillä keskustelu on mennyt siihen pisteeseen, että osa ilmeisesti pitää virusta luonnollisena henkilönä, jota vastaan voi vaikka mielenosoituksilla vaikuttaa. Henkeen ja vereen lainkuuliaisena ihmisenä, en voi kuin ihmetellä miten oikeusoppinut toisensa jälkeen pääsee julkisuuteen ääneen ajattelemaan rajoitusten laillisuuksia. Eikö mahdollisimman monen hengissä säilyminen olisi korkein laki ja oikeus? Juuri luin kuinka Ruotsissa on tänä keväänä kuollut enemmän ihmisiä kuin 150 edelliseen vuoteen. Tubisuvusta tulleena ja vanhempieni pakkohoidosta tietoisena, en voi muuta kuin ihmetellä miten aikaisemmat sukupolvet olisivat tubit ja poliot, rutosta puhumattakaan, selättäneet, jos eivät olisi karanteeneja uskoneet? Toivoisin poliitikoilta ja asiatuntijoilta arkijärkeä.
Koronasta tiedottaminen ei, minulle ainakaan, täytä tiedon esteettömyyden normeja. Tiedotteet alkavat melkein aina luvulla montako ihmistä Suomessa tähän mennessä on sairastunut. Kovin paljon se luku ei minulle sinänsä kerro. Enemmän hyötyisin tiedosta montako on sairastunut kotikaupugissani. Tämän ja monen muun minulle tärkeän tiedon joudun perkaamaan sen seitsemän käyrän ja käppyän ynnä monen luettelon sekamelskasta. Uuvuttavaa.
Jos minä saisin päättää, niin olisi selkeästi:
- Tällä seurantajaksolla on sairastunut x henkilöä (ja sen perässä kunnat tai kaupungit missä on sairastuttu.)
- Sairaaloissa ja tehoidossa on y ja z määrä henkilöitä (ja sairaalat sijaitsevat näissä sairaalapiireissä/ paikkakunnilla)
- Kuolleita on kaikkaan x (viimeisein kuoleman päivämäärä ja sairaalapiiri tai paikkakunta)
- Tilanne on edelliseen katsaukseen verrattuna parantunut/huonontunut tämän verran
- Vielä erikseen tarttuvuus ja esiintyvyysluvut taulukkona. Taulukon alussa pitäisi olla selite mitä ne tarkoittavat ja mikä em. luvuissa on ihanne ja milloin se on viimeksi saavutettu.
- Loppuun vasta tieto siitä kuinka monta virukseen on kaikkiaan sairastunut ja kuinka moni on parantunut.
- Sitten vielä jotain testien määrästä.
THL on kyllä tehnyt hyvän selkokielisen perustiedon koronasta nettisivuilleen, mutta Ajankohtaista johtaa yleiskieliseen valikko- ja sanaviidakkoon. Koronakartta sekavine käppyröineen saa minut voimaan suorastaan pahoin!
Hyviin puoliin palatakseni. Minusta on tuntunut hyvältä, kun harvinaisen vammani sekä sen liitännäissairauksien ja muiden pitkäaikaissairauksieni kanssa kerrankin olen samalla viivalla toivotuksen: "Pysytään terveinä" kanssa. Toki riemumielellä luovun tästä yhdenvertaisuudesta. Jos olisin saanut valita, en sitä olisi koskaan huolinut. Viittasinkin tuossa alussa, ettei arkeni kovin paljon ole muuttunut. Ainavammaisen eli syntymästään saakka vammaisen, on aina pitänyt elää tavallaan pienesti. Siksi kai harmitus ei ole niin kovin suurta, ainakaan kohdallani. Psyykettä tämä kyllä rassaa!
Kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät, että olen sangen neuroottinen. Olen pääni sisällä sairastanut ties kuinka monet vakavat sairaudet. Kun olin nuori, rankkasi silloinen paras kaverini minut kolmen koplaan. Edelläni olivat kuulemma Woody Alleen ja Kari Suomalainen. Ihan vaan siitä syystä, että ole ikinä pitänyt tapanani mitata kuumetta tai verenpainetta joka päivä. Sairaalajaksot ovat varmaan kohdallani pitäneet siitä huolen. Edes lääkärin suosittelema verenpainemittari ei ole aiheuttanut minulle addiktiota. Harvakseltaan mittailen. Lääkärin mieliksi lähinnä. Sairaala- ja laitoselämä, jossa kirjaimellisesti välillä kakassa kahlattiin, eikä vertakaan puuttunut, sai minussa aikaan sen, etten kaikista hepuleistani huolimatta ole ikinä ollut bakteerikauhuinen, enkä pelännyt flunssan, oksennus- tai ripulitaudin tai vastaavan minuun tarttuvan. Laitoselämä lienee antanut myös vastustuskykyä, koska en usein ole em.tauteihin sairastunut. Korona ei kuitenkaan ole neurootikoille hyväksi. Paljon on viime aikoina mietityttänyt, että näinkö sitä pitää viimeisestä kultajyvästään luopua? Mutta ainakin toistaiseksi taistelutahtoa on!
Lähipiiri on kohdellut paremmin kuin hyvin. Kaikki vammaisjärjestöt, joissa minulla on luottamus- tai vapaaehtoispestejä, ovat luovineet loistavasti. Koronan ehdottomana hyötynä pidän kaikkea sitä mitä nykyään voi etänä järkätä ja mihin voi osallistua. Omat digitaidotkin ovat karttuneet. Tuntuu hyvältä, kun osaa osallistua ilman ylimääräisiä sydämentykytyksiä etäjuttuihin, vieläpä itse niitä järkätä. Erityisen kiitollinen olen työantajalle, joka on ollut nero kehittämään työyhteisöä sen siirryttyä etätöihin. Minusta ei ole tässäkään suhteessa tuntunut yhtään erilaiselta.
Nähtäväksihän se jää, mitä tuleman pitää. Joku on sanonut, ettei ole reilua verrata tätä sota-aikaan. Ei varmaan olekaan, kun ei ole itse sitä aikaa kokenut. Mutta niinä hetkinä, kun katkeruus nostaa päätään ja kysyy, että kuinka monta vuotta minun tästä yhdestä ainoasta elämästäni pitää antaa koronalle, on hyvä jutella itselleen, että toinen maailman sota kesti kauan. Päivät piti yksi kerrallaan siitä yhdestä ainoasta elämästään sodalle luovuttaa. Eikä kaikki selvinneet hengissä. Nyt mitä ilmeisemmin tappiot ovat pienemmät ja hallintakeinot paremmin omien valintojen takana. Koittakaa kestää elämäntaistelussa, tapasi isäni sanoa. Sitä minäkin toivon.💙
Kuvassa työyhteisön minulle lähettämät 60 vee kukkaset.
