maanantai 27. maaliskuuta 2017

SYRJÄYTTÄVIÄ HIPAISUJA !




Kela on löytänyt voittajansa! Vihaan sitä vähemmän kuin hipaisulla toimia apparaatteja. Tai ainakin eilen vihasin (pieni varaus sentään).

Käyn silloin tällöin Kampin keskuksessa ostoksilla. Periaatteessa tykkään. Reviirini on uuden työn kautta huomattavasti laajentunut ja sulalla kelillä voin mennä työpäivän jälkeen ties minne. Mutta henkilöllä, jolla on iän kaiken ollut kompassi hukassa ja vaikeuksia erottaa oikea vasemmasta ei ole helppoa siellä suunnistaa. Kovasti olen ihmetellyt, että MISSÄ siellä on infotaulut ???

Eilen se selvisi. Rollailtuani tutusta itsestään aukeavasta ovesta (jota ei tarvitse pelätä kuten Itiksessä) sisälle huomasin jonkun hipailevan valomainokseksi luulemaani valotaulua. BÄNG mainos muuttuikin kosketuksesta kaksipuoliseksi infotauluksi. Meikämumme sitä toista puolta hipailemaan. Voi hyvä ihme, miten se oli hankalaa! Taisin pitää yksinäni kunnon draamaqueen perfomancen siinä taulun edessä (tai siis pidin). Sitten minua lähestyi nuori mies, joka tarjosi apuaan. Hän kertoi olevansa ulkopaikkakuntalainen, mutta hyvä härpäkkeiden kanssa, mutta ei hänkään siitä infotaulusta tolkkua saanut. Sentään pääsimme niin pitkälle, että löysimme kerroksen, minne minun piti mennä. Kiitin häntä ja kysyin, että mistä päin olet. - No, Oulusta! - Ilmankos olet niin mukava, vastasin. - Tsemppiä, hän huusi perääni. Minulla karvasteli toista tuntia kyyneleet silmissä. Näin sitä ihmisiä tehdään avuttomaksi! Mikä vika muka oli niissä ennen muinaisissa opasteissa? Valotauluista ei ole mitään iloa entiseen verrattuna, puhuisivat edes. Kotiin päästyäni ja Nutturalle murheeni kerrottuani, hän alkoi oitis loitsia mokomiin sähkönsyöjiin kosketuksesta leviävää superbakteeria (pointti sinänsä), mutta en tietenkään välttynyt ”Invalidin paikka on kotona ja tuo lähi-Alepa riittää meille ihan hyvin ”- saarnalta.

Sen pituinen se, paitsi että serpentiiniä, jota mm. menin hakemaan, ei ollut. Mutta serpentiineistä ei voi Nutturan kuullen puhua. Meidän ruokakunnassa kun ei juhlita!

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

VIIDELLÄ EUROLLA HYVÄÄ MIELTÄ!



Tässä päivänä, joka oli viime perjantai, Meikämumme oli matkalla tuolijumppaan. Siinä se oli! Hissin edessä, lähellä kellarin ovea. Kauniisti kahtia taitettu 5 euron seteli. Studio sijaitsee talossa, jossa asuu paljon ainavammaisia/eläkeläisiä tai ainavammaisiaeläkeläisiä. Köyhyysverkostolaisena tiedän, miten iso raha voi pienin mahdollinen seteli loppukuusta olla. Poimin sen käsilaukkuuni ja päätin tehdä asialle jotain. Sitten unohdin koko asian.

Yleensä meille hulahtaa perjantaisin jumpan jälkeen putki päälle. Katsomme yhteen syssyyn kaikki seuraavan viikon Uusi Päivä -sarjan jaksot. Sarjassa eräs löysi 48.000 euroa ja kamppaili palauttaako vaiko ei. Siitäpä muistui mieleeni se viiden euron seteli. Rustasin lapun rapun ilmoitustaululle, jossa luki: 

- Löydetty rahaa, saa periä tuntomerkkejä vastaan. Sitten jäätiin odottamaan.

Tämän viikon alussa soi ovikello ja eräs naapuri kysyi, oliko raha viiden euron seteli. Kyllä oli. Seteli palautettiin oikealle omistajalle. Katoamiseen liittyi tarina. Naapurin avustaja oli sen kauppaan mennessään vahingossa tiputtanut. Loppukuusta raha oli eläkeläisnaapurilleni tuiki tärkeä. Avustajienkaan palkat eivät päätä huimaa, joten avustaja pystyisi vitosen korvaamaan vasta seuraavasta tilistä. Kyyneliin saakka häntä harmitti, että jos kuitenkin naapurini luulisi avustajan olevan pitkäkyntisten lahkoon kuuluva.

Asianmukaisesti palautettu vitonen sai aikaan hyvää mieltä kolmelle ihmiselle, kahdessa kodissa. Tänä aamuna minä ajattelin ja ihan ääneen sanoin, että – HITTO, Santerin perilliset alensivat kansaneläkettä 6,63 eurolla kuussa. JOS he tietäisivät, miten paljon hyvää mieltä tuli yhdestä vitosesta oikeaan kohteeseen sijoitettuna, olisivatkohan he nostaneet eläkkeitä samalla summalla tai edes jättäneet rokottamatta? 

-Hyvä ajatus, sanoi Nuttura, mutta ei saa sanoa HITTO!