tiistai 19. kesäkuuta 2018

SYRJÄYTYSYRITYKSIÄ


Viime sunnuntaina paikallinen invalidiyhdistys järjesti perinteisen kesäjuhlan yhdistyksen lomakylässä, meren rannalla.  Sinne meneminen ei ollut suinkaan ollut mikään itsestäänselvyys. Nutturalta piti saada lupa.

Uuden vuoden lupauksemme ovat haihtuneet kuin tina tuhkaan, mutta kahden kanssa on kevääseen asti onnistuttu vähintään tyydyttävästi. Lupaukset ovat, että sunnuntaisin ollaan kotona ja arki-iltana ei riekuta! Tietysti, jos Nuttura saisi päättää, kotona oltaisiin joka päivä. Täytyy myös todeta, että nykymittapuulla Nutturan riekkumiskriteeri on kovin, kovin alhaalla.

Kevät toi kuitenkin aika monta poikkeamaa lupauksiimme. Oli erään yhdistyksen pihajuhlat. Sitten oli Etelän Alueen invalidisihmisten kokoontumisajot. Niitä seurasi seuraavalla viikolla, arki-iltana Kotikaupunki-päivä. Mentiin yläkerran rouvan kanssa peräti kahteen tapahtumaan, joista toisessa Danny oli laulamassa. Tämä oli ilman muuta jo riekkumista. Ostin jälkimmäisestä tapahtumasta mekon. Uskallettiin tulla Runotytön kanssa kotiin, koska emme jaksaneet Dannyn esitystä (alkoi kello 18) jäädä kuuntelemaan. Siitä tuli pisteitä.

Merenrantapäivän aamuna oltiin siis tilanteessa, että lähtökohtaisesti kolmas sunnuntai ja melkein peräkkäin eli ilman muuta EI. Saatiin kuitenkin Nuttura taivuteltua ja nimenomaan siksi, että ilma oli kovin, kovin kaunis. Ei edes muistettu, milloin olisi ollut yhtä heleää kyseisenä juhlapäivänä tiedossa. Nuttura heltyi. Ehkä pisteetkin auttoivat? Mutta sillä oli hintansa, kuten tulette huomaamaan.

Yhdistyksen kesäjuhlassa Kotikaupungin tervehdyksen tuonut virkahenkilö totesi mm., että digisyrjäytyminen on hyvin mahdollista ja se voi tapahtua äkkiä. Niin tapahtuikin vieressä istuvalle melkein sillä siunaamalla. Tabletti lakkasi ottamasta kuvia.

Tänään, tiistaina minulle tuli yks´kaks sekä manuaalinen että digitaalinen syrjäytysyritys. Ensin jäi paperikalenteri keskikaupungille, kun kävin siellä työkokoustamassa. Sitten ja siksi päätin hälyytysten kera tallettaa asiat, jotka vielä muistin, kännykän kalenteriin. Hipaisin jotakin. Näkymästä tuli sellainen, etten sitä tunnista. Enkä osaa palauttaa ennalleen. Lapsukaisen mukaan tallentamani hälytykset anyway kuuluvat. Lohdullista. Onpahan jännitystä elämässä? Paperinen tulee, kunhan kusti ehtii polkea. Ans kattoo, miten tässä odotellessa syrjäytyy. Niin tai vapautuu? Toivottavasti kusti ei kokonaan paperista kalenteriani kadota? Baddingtoiset perustavat lähipäivinä pelastuspartio Bernard ja Biancan ja tulevat palauttamaan digiversion kohdalleen. Ai mistäkö nämä syrjäytysyritykset johtuivat? No, Nutturasta tietenkin!

Seuraavaksi Studiossa nautitaan Areenasta annos Pikku naisia. Vähän minun käy Nutturaa sääliksikin. Onhan se taas kerran todettava, että kaikkihan me ollaan ihan väärällä vuosituhannella täällä maan kamaralla. Nuttura vallankiin. 

PS: Kivaa juhannusta kaikille! Runotyttö mielii juhannuskokolle...


perjantai 27. huhtikuuta 2018

JEESUKSEN FUNKTIO


Minua on aina kiinnostanut ilmiö, jota olen läpi vuosikymmenten kuljettanut mukanani nimellä ”Jeesuksen funktio”. Kaikki alkoi vuonna 1967, kun muutimme pieneen lestadiolaiskylään. Tulimme sinne muualta ja olimme isän kanssa ortodokseja. Geenivirheeni ei vielä ollut poksahtanut pysyväksi liikuntavammaksi. Asunto oli isäni työsuhdeasunto. Meidän takiamme vuokrakodistaan sai häädön paikkakunnan Suurmiehen poika perheineen, koska asuntoa tarvittiin pitkän tauon jälkeen henkilökunnalle, johon Suurmiehen poika ei kuulunut. 

Aloitin saman vuoden syksyllä koulun opettajan mielestä ryssäuskoisena ja hemmoteltuna ainokaisena, jonka isän tähden vielä Suosikkiperhe oli joutunut muuttamaan pois. Siinä oli pienelle tytölle painolastia kerrakseen ilman geenivirhettäkin. Varsinkin kun tämän kuuluisuuden lapsenlapsi oli samalla luokalla. Eipä tainnut kulua päivääkään, ettei Tyyne- opettaja olisi asiasta muistuttanut. Mitä tuli geenivirheeseeni, se oli vain silkkaa suuruudenhulluutta. Olihan Tyyne- opettaja toiminut jo pitkän tovin kansankynttilänä. Hän oli opettajaseminaarin käynyt nainen, eikä koskaan kuullut moisesta sairaudesta, joten se ei voinut olla mitään muuta kuin mielikuvitusta.

No, tämä geenivirhehän viis veisaa arvioitsijoista, mikä kohteliaana huomiona 51 vuotta myöhemmin Kelalle kerrottakoon, joten virheen tyypillisimpiä oireita eli helposti syntyviä luunmurtumia alkoi Tyynen diagnoosista huolimatta ilmaantua. Vuosi 1968 oli kohtalon vuosi paitsi Euroopassa ja Vanhalla Ylioppilastalolla, myös minun elämässäni. Minusta tuli pysyvästi liikuntavammainen ihminen.

Eipä siinä kauan nokka tuhissut, kun Tyyne-opettaja teki erittäinkin selväksi, että synnistähän tässä oli kyse, joko minun tai vanhempieni. Ryssänusko ja kaikki. Minusta se oli todella mielenkiintoista! Kysymys Jeesuksen funktiosta syntyi, kenenkäs muun kuin, Tyynen ansiosta.

Nuttura oli jo vahvassa kasvussa siihen aikaan, eikä silloinkaan sietänyt mitään epäreiluutta. Tyynellä oli tapana laittaa oppilaat kirjoittamaan kulloinkin vuorossa olevaa kirjainta tarpeeksi monta riviä, että hän saattoi piipahtaa kadun toisella puolella olevassa kaupassa ja Osuuskassassa. Oppilaille hän kertoi tekevänsä jotain tärkeää opettajien huoneessa. Nutturan tietoon valhe tuli sillä lailla, että äitimme oli kerran yhtä aikaa Tyynen kanssa jonossa lastenrattaissa istuvan, meillä hoidossa olevan serkkuni kanssa. Äiti pelästyi suunniltaan, että koulu on jostain syystä loppunut ja minä töröttäisin ilman avainta kylmässä syysilmassa. Äiti kertoi juosseensa lastenrattaiden kanssa vinhaa vauhtia kylän läpi todetakseen, etten ollutkaan kotona. Sitten kun tulin, äiti moitiskeli kummallista touhua koulussa.

Äidille turhan huolen aiheuttamisesta sydänjuuriaan myöten julmistunut Pikku-Nuttura piti seuraavana aamuna Tyyne -opettajalle erittäin monisanaisen ja valaisevan saarnan opettajan kutsumustehtävästä lasten kunnolliseksi kansalaiseksi kasvattamiseksi sekä valehtelusta ja toden puhumisen eroista. Todeten vielä, että työaikana ei yksityisasioita hoidella! Saarnan lopputuloksena Nuttura ja minä tietenkin jouduimme nurkkaan. Toisena tekonaan Tyyne teki varmaan järjestyksessä sadannen kotikäynnin. Isä -parka oli taas kahden tulen välissä, mutta yleensä Tyyne sai näillä käynneillä toisen ojennuksen…en muista mitä sillä kertaa kävi, mutta Tyynen lähdettyä isä parahti tuskaisena, että antaisimme Tyynen jo olla, hän oli vanha ja väsynyt, jäisi kohta eläkkeellekin.

Seuraavana aamuna marssimme pirteinä peipposina ja hyvillä mielin kouluun kaikki kolme. Sillä kertaa Runotyttö päätti ottaa ohjat käsiinsä ja kertoi, että haluamme isän neuvosta jättää Tyynen rauhaan ja alamme ymmärtää häntä, koska hän on vanha ja väsynyt. Nurkkaanhan me tietysti jouduimme.

Kovin huolissamme emme olleet, Nuttura ja minä, Tyynen syntisaarnoista, sillä meidän mielestämme hän ei suinkaan ollut maailman paras henkilö sitä ensimmäistä kiveä heittämään. En siis uskonut syntiä geenivirheeni aiheuttajaksi. Joskin jossain omantunnon takaraivossa kyti ajatus, että ehkä me oltiin liian suulaita, eikä osattu Jumalaa miellyttävällä tavalla kunnioittaa esivaltaa, kuten Tyyne usein toimitti.

Elämä ja geenivirhe kulkivat kulkuaan. Syksyllä 1970 löysimme itsemme liikuntavammaisten lasten koulusta. Siellä oli monenlaisia vammaisia lapsia, osa ei puhunut, ei liikkunut, eikä pystynyt edes syömään itse. Aikani katseltuani, sain Jeesuksen funktioon seuraavan palikan. – Voi Tyyne rukka, jos lienen nokkavuuksissani syntiä tehnyt, ovat nämä nyt niin vammaisia, ettei näistä ole minkään valtakunnan syntiä edes tekemään. Olet Tyyne väärässä! Joku muu juttu tässä on takana, ajattelin.

Rakennelman kysymykset täydentyivät, kun olin nuori teini. Ylivainio & kumppanit olivat silloin parhaissa voimissaan. Kavereitani liittyi näihin suuntauksiin. Nuttura ja minä oltiin pöyristyneitä. MIKÄ hätä meillä olisi tulevan vammaispalvelulain turvin? Miksi minun pitäisi ulkopuolisen hyvää tai pahaa tarkoittavien tulkintojen takia luopua yhdestä ominaisuudestani? Millä lihaksilla he ominaisuuttani saavat syntinä pitää? Niihin aikoihin minulla oli tapana sanoa, että rukoilkaa kuulkaa Kalkuttaan riisisadetta!

Asia ei silti ikinä lakannut kiinnostamasta. Surullisiakin tapauksia sattui. Kenties surullisin niistä oli, kun olin töissä invataksien tilauskeskuksessa. Vanhempi mies tilasi taksin Messuhalliin. Takaisin ei kuulemma tarvitse hakea. Hän lähtee sieltä omin jaloin ja julkisilla. Haetuttaa sitten pyörätuolin jollain konstilla pois. Minulla oli onneksi kyseisenä päivänä iltavuoro. Jos nykyään odotetaan taksia, niin kyllä sitä silloinkin odotettiin, ellei ollut ennakkotilausta. Mietin, että ainoa mitä siinä tilanteessa voin tehdä, on varata auto häntä hakemaan. Varmistin loppumisajan ja pidin yhden auton varattuna. Kuski ei ihan nikottelematta suostunut odottelemaan pelkällä kellonajalla, mutta Nuttura ja minä pidimme päämme. Vanhempi mies tietysti soitti ja itkuissaan kiitteli kovasti. Näiden tapahtumien jälkeen ei ole ihme, että uskonnot eivät ole minulta pisteitä suuremmin saaneet. 

Itseasiassa vammainen ihminen kohtaa monin verroin muita enemmän kaiken karvaisia uskolla parantajia tai hengellisiin yhteisöihin kuuluvia, joiden mielestä vammaisen ihmisen pitää luonnostaan uskoa Jumalaan.

Minun mittapuullani on olemassa joitakin asioita, joissa vammaisen ihmisen on oltava erikoisen tarkkaavainen, että hänen omat kykynsä ja mieltymyksensä, eikä se vamma ja ulkopuoliset ihmiset saa liikaa jalansijaan asiasta päätettäessä. Näitä asioita ovat asuminen, työ, seksi ja seurustelu sekä uskonto ja muut vakaumukset. Minusta uskonnollinen hyvää tarkoittava hölmöily tai jopa halu korottaa itseään vaivaisia holhoamalla ovat omiaan vaikeuttamaan tai jopa torppaamaan vammaisen ihmisen hengellisen kehityksen. Usko ja uskonto otetaan tai jätetään se vamma kärkenä.

Aikanaan kysymykseni Jeesuksen funktiosta saivat myös vastauksia.  Kerron niitä nyt tässä, mutta huomautan, että vastaukset ovat periksi antamattoman pohdinnan sekä yrityksen ja erehdyksen tuloksia vailla hyväksyttäviä teologisia opintoja. Ne eivät ole tosia kenellekään muulle kuin minulle, mutta ehkä niistä on jotain hyötyä samanlaisten asioiden kanssa kamppailijoille:

Isä meidän- rukous on tuttu. Yhdessä sen kohdassa sanotaan, että tulkoon sinun valtakuntasi ja tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaissakin. Minulle Jeesuksen vierailu maan päällä tarkoittaa samaa kuin leffojen mainostamisessa traileri. Näytetään kohokohdat.  Sitten kun Jumalan tahto toteutuu myös maan päällä, ei ole nälkää, sotaa, kuolemaa eikä sairauksia. Tahto tapahtuu, kun on tapahtuakseen. Tarkkaa aikaa ei tiedä kuin Isä. Tässä kohtaa ajan virtaa ei siksi kenenkään päälle saisi asettaa sairauksista paranemisen paineita. Sitä paitsi vammaisuus ei edes enää ole sama asia kuin sairaus. Vammaisuus on ihmisoikeuskysymys!

Vamman ja synnin välinen yhtäläisyysmerkki näyttää mitä ilmeisemmin olevan perua ajalta ennen Jeesusta. Mestarin parannettua sokeana syntyneen miehen, kierivät kyläläiset kiekkona kysymään, että kuka teki syntiä hänkö vai hänen vanhempansa. Pahaksi onneksi elämään on jäänyt kyläläisten kysymys, eikä Jeesuksen vastaus: -Ei kumpikaan.
Vammaisena syntynyt ei ole ainoa, joka on joutunut ajan saatossa vääristelyn kohteeksi. Helsingin Sanomien mukaan (22.3.2018) Paavi Gregorius I nimesi saarnassaan vuonna 591 Maria Magdaleenan prostituoiduksi, ja tämä käsitys on elänyt sitkeästi, vaikka evankeliumeista ei löydy mitään viitettä moiseen. 

Minulla oli ilo äskettäin osallistua Vammaisuuden teologia seminaariin. Seminaarissa sekä käytiin läpi, että kumottiin näitä uskoon ja vammaisuuteen liittyviä myyttejä ja stigmoja. Totesimme, että sinänsä hyvää tarkoittava fraasi, ”kaikki me olemme jollain tavalla vammaisia” ei ole totta vaan alistavaa. Ken ei usko, voipi laittaa vammainen- sanan tilalle vaikka turkulaisen tai tamperelaisen tai hifkin tai jokerin kannattajan, tai jonkun muuhun vähemmistöön kuuluvan. Lause muuttuu sillä siunaamalla veriseksi loukkaukseksi! Toivon, että seminaari olisi lähtölaukaus vammaisten ihmisten vapautuksen teologialle.

Minulle seminaari antoi uutta pohdittavaa Jeesuksen funktiosta hänen uhrikuolemaansa nähden. Opin, että kirkkotaiteessa Jeesuksen kehoa ristillä on kuvattu sekä riutuvana ruumiina, että dynaamisena ruumiina. Huomasin ajattelevani, että onko tämä ylipäätään lainkaan tarpeellista? Miksi me olemme nämä kaksi ensimmäistä vuosituhatta keskittyneet toistamaan kuvissa, kertomuksissa ja saarnoissa väkivaltaa ja väärintekoja, joita siinä yhteydessä tapahtui? Miksi käymme kerta kerralta, vuosi toisensa perään läpi haavoja, luiden murskaamisia, verta ja kyyneleitä? Onhan uhri annettu kerran kaikiksi ajoiksi.  
Pohdinta Jeesuksen funktiosta siis jatkuu.

Säällistä vappua kaikille! toivottaa Nuttura ja minä

lauantai 7. huhtikuuta 2018

NAISET DIGIAJASSA


Logoterapian mukaan me emme tee kysymyksiä, vaan elämä tekee ne. Kysymysten kautta kuulee sitten tarkoituksen kuiskeen. Jos ei kuule sitä, tai ei ole kuulevinaan, asiaa voidaan kysyä yhä uudestaan ja uudestaan. Kuiske voi muuttua suorastaan pauhuksi. 

Minä olen vihannut tasapuolisesti kaikkia sähköisiä vekottimia ja härpäkkeitä. Kaipuuni morsetettuihin sähkösanomiin, postivaunuihin tai korkeintaan lankapuhelimiin on sammumaton. Runotytön mielestä kirjekyyhkyt ovat romanttisuuden huippu. Nuttura saattaisi pärjätä pelkillä savumerkeillä.

Toinen syvä inhoni on kohdistunut tietototekniikkaan ja digiin. Jos kohta en ole täysin varma, onko nuo edes oikeat määreet inhoni kohteista. Joka tapauksessa älypuhelin, Windows kymppi ja gmail ovat aiheuttaneet minulle paljon surua ja murhetta ynnä riesaa. Tekisi mieli jopa sanoa, että melkein yhtä paljon kuin synnynnäisen geenivirheeni aiheuttamat hiusmurtumat. Ei sentään ne isommat, jotka vaativat aina leikkausta ja toipumista, eikä kummankaan onnistumisesta ole takeita. Mutta eipä varmuutta ole tietotekniikassa eikä digissäkään. Koska vaan, kaikki voi tyystin muuttua yksipuolisella ilmoituksella, eikä paluuta entiseen enää ole. Ikinä.

Nyt kuitenkin näyttää siltä, että elämä ei tue mielipiteitäni. On alkanut tipahdella kysymyksiä. Pari vuota sitten olin tilanteessa, jossa hyvin iäkkään ihmisen kunto äkkiä huononi. Kävi ilmi, ettei hänellä ollut kahvin-eikä vedenkeitintä, ei mikroa, ei pesukonetta, ei kännykkää, pankkitunnuksista puhumattakaan. Pankkiautomaatistakaan hän ei osannut nostaa rahaa. Kylpyhuoneessa oli amme. Elämä muuttui erittäin haastavaksi ja vaikeaksi, eikä vähiten puuttuvan tekniikan ja välttämättömien kodin muutostöiden takia. Koitin auttaa parhaani mukaan, mutta viimeinen vuosi oli erittäin raskas sekä meille, hänen ystävilleen, että etenkin hänelle itselleen. Mielessäni kypsyi ajatus siitä, että kaikille, tai ainakin perheettömille, ikäihmisille tulisi turvata kodinkoneosaaminen ja kodin muutostyöt sekä edes välttävät tietokonetaidot. Tekniikka on tullut jäädäkseen. Tutkainta vastaan ei kannata potkia. Minä en enää voi vihata entisellä volyymillä.

Olen kaiketi siinä kohtaa elämänvirtaa, että minä tarvitsen asenteen muokkausta myös näissä digijutuissa. Yksin työ- sekä luottamustehtävät puoltavat muutosta. Olen siksi ilmoittautunut seminaariin nimeltä Naiset digiajassa. No, siitäpä on tietenkin syntynyt myrskynpoikanen. Nutturan mielestä olen tekemässä isän petturuuteen verrattavan teon. Olihan isämme todennäköisesti oman kotikaupunkinsa viimeisiä asiakkaita, jotka sitkeästi vaativat, että PITÄÄ olla pankkikirja. Isän poismenostaan on kulunut kohta 15 vuotta, mutta silti pystyn kuulemaan korvissani hänen synkeät ennustuksensa, kuinka JONAIN päivänä pankkikirjaton tilini on tyhjennetty ja ”siinähän sitten olet sen pestyn kaulan kanssa!” Nuttura, tuo viimeinen mohikaanitar, on isänsä tytär, eikä taida muuksi muuttua.

Toisaalta kyllä minä Nutturaa symppaankin. Kaikki on niin kovin monimutkaista. Koittakaapa vaivattomasti löytää mistä satamasta mikäkin laiva lähtee tai minkä numeroiselta laiturilta Rautatietorilta löytyy mikäkin bussi. Ennen se kävi nopsasti. 

Aloitin äskettäin uudessa työpaikassa. Tietokoneeni kysyi, haluanko asettaa x selaimen oletusselaimeksi. Aina ennen olen osannut. Enpä enää. Ihan hirvittävän noloa, kun uutena työntekijänä pitää kysyä neuvoa NOIN yksinkertaiseen asiaan.

Eilen käytin epähuomiossa eri selainta kuin tavallisesti. Halusin tyhjentää tämän harvoin käyttämäni selaimen. Vei todella kauan aikaa ennen kuin historian hävittäminen onnistui. Jos onnistui, en ole satavarma. Kaikki oli täysin muuttunut. Tietojen tyhjentämisestä tuli mieleen, että samaa selainta käytti aikanaan kuntoutuskeskus, jossa olin laitosjaksoilla. Alkuinfossa kuntoutujille suositeltiin asiakaskoneiden historian tyhjentämistä käytön jälkeen. Mietin, että onkohan koneiden vieressä nykyään kirjalliset ohjeet, miten toimia…

Mutta sitten poksahti oivallus:

”Elämässä mukana, muutoksissa tukena; KELA!”  Miten huomaavaista, että Kela JO vuonna 2014 se lopetti sen ainoan, minulle sopivan laitoskuntoutusmuodon. Tätähän se tiesi ja ennakoi!!!!

Kaunista kevättä, toivottaa Studion väki