torstai 4. toukokuuta 2017

Runotyttö maineen polulla?






Väkivaltaa?

Todella haluan vammaisten kuljetuspalveluihin näkökulman rakenteellisesta väkivallasta, joka valmistaa tietä jopa henkeä ja terveyttä uhkaaviin tilanteisiin. Henkistä pahaa oloa on paljon. Fyysinen kipuaan ei ole poissuljettu. Sitä on aiheutunut mm. kun rolla-tai keppikansalaisia on pakotettu kapuamaan koppiatoon tai keikkumaan siitä pois ja/tai istumaan penkissä ilman, että jalat yltää maahan tai on mitään mistä pitää kiinni. Uhkakuvat ovat joskus muuttuneet tosiksi. Koppiauton hissistä on pudottu. Minäkin varmuudella tiedän yhden verilätäkön. Väkivaltaa ei siis yhtään tunnisteta, eikä siitä puhuta, vaikka sen ilmiömäisin ilmiö, veri on virrannut. Minkä muun kansanosan kunnallinen palvelu saa noudattaa tätä kaavaa?

Mitä se on, kun aina pelottaa?

Neronleimauksen alkuaikoina minä myös kyydittäväksi jouduin. Tein silloin paljon luentokeikkoja. Värjöttelin milloin minkäkin kadun kulmassa, kun auto oli myöhässä. Pelotti. Aina. Joka päivä.

Kerran olin eduskunnassa kokouksessa. Turvatarkastuksen tähden oli jo siihen aikaan hyvinkin tarkkaan, milloin sinne sai tulla ja mihin aikaan oli lähteminen. Kokous loppui melkein tuntia aikaisemmin kuin piti. Aloin soittaa ja jonottaa matkapalveluun. Jonotettuani 40 minuuttia minulle kerrottiin, että aika olisi pitänyt vaihtaa 20 minuuttia ennen kuin sen haluaa vaihtaa. Enää ei voi tehdä mitään. Näkemiin kiitos! Vahtimestari rauhoitteli, että eihän tässä mitään, minulla olisi edelleen oikeus olla rakennuksessa se 20 jäljellä olevaa minuuttia. 

NO, kyytikeskuksella oli sopimus, jonka mukaan se sai olla xkymmentä minuuttia myöhässä. Tällä kertaa sopimuksen pykälää tultiin käyttämään viimeiseen x:än saakka! 

Siitä sitten seurasi seuraavaa:

Kun kello tuli klokka, vahtimestari kalpeni. Turvajärjestelyjen vuoksi en saisi olla enää talossa! Ulkona satoi kissoja ja koiria. RANKASTI. - En minä kyllä nyt sinua voi tuonne uloskaan heittää...Ratkaisu: Vahtimestari haki tuolin ja sijoitti sen koppinsa eteen. Sitten hän istutti minut tuolille JA kommentoi JOKAISELLE ohikulkijalle, että: tämän invalidisihmisen taksi ei ole häntä tullut hakemaan, mutta eihän häntä voi tuonne kaatosateeseenkaan laittaa, joten hän istuu nyt TÄSSÄ.

Mm. silloinen PM sai kuulla selityksen. HETKEN, siis hetken, näin itseni lattialle heittäytyneenä ja PM:n jalkaan tarrautuneena, että IRTI päästä en, ennen kuin tämän hulluuden lopetat. EN kuitenkaan toteuttanut aiettani, sillä se olisi mennyt silloisen työantajani piikkiin. Runotyttö on minulle asiasta vieläkin vihainen, sillä hänen mukaansa NYT hänetkin muistettaisiin naisena, jonka PM hylkäsi. Olen minä itsekin toisinaan katunut, sillä neronleimaukset olivat vasta lähtökuopissaan, joten en tiennyt puoliakaan siitä mihin tämä helvetti johtaisi. Tässä kohtaa elämänvirtaa suhtaudun asiaan niin, että ei se olisi ottanut, jos ei antanutkaan. Nuttura puolestaan ei sano mitään. Kerrankin.